Joskus olisi mukavaa tietää mitä noiden elukoiden päässä liikkuu. Sitä kun ihmisenä ei aina oikein ymmärrä.

Ottaa nyt esimerkiksi tuon meidän Nella-kissan. Se selkeästi pelkää tuota pientä rääpälettä, mutta ei silti voi käyttäytyä fiksusti ja välttää toista. Ei kun pitää olla utelias ja kulkea perässä ja sitten sähistään ja pöyhistellään kun toinen edes vilkaiseekin. Aksu on onneksi jo oppinut, että tuolla kissalla viiraa jokin päässä ja se on jo jättänyt toisen rauhaan. Mutta kohtuus tuolla kissallakin pitäisi olla, se kun ei voi ymmärtää, että pennun täytyy joskus liikkua tai edes päätä kääntää. Luulisi, että olisi helpompi tutkia nukkuvaa koiraa, mutta silloin se jätetään täysin rauhaan.

Ehkä kissa on vaistonnut, että tuo pentu tuossa on pahin kilpailija ruoka-asioissa. Sillä kyllä ahneus on kunniaa. Se tässä on huomattu. Ruokailutilanteet täytyy valvoa todella huolella. Nyt ollaan kissoille annettu ruoka silloin, kun koirat on lenkillä. Mutta jostain kumman syystä tuo pentu kyllä tietää, että ruoka on kepossa, sen verran vauhdikkaasti sisälle tullaan ja rynnätään suoraan kissojen kepolle. Niillä kun on vielä ollut tapana jättää aina pieni jälkiruoka hoffillemme. Siinä kuule ei nähdä eikä kuulla yhtään mitään. Sitä vieläkin ihmettelen, miten ihmeessä se saikin työnnettyä kaikki suuhunsa kolmessa sekunnissa, jotka minulla meni juostessa väliin. Nopeus on valttia. Kuinkakohan pentu pettyy, kun ruuat tulevaisuudessa korjataan kokonaan pois. 

Ja sitten noi koirien ruokailut. Minä ihan oikeasti luulin, että saan olla hoffin kanssa tarkkana, ettei se syö pennun ruokaa. Ja pah, kyllä se on niin, että pentu syö ensin oman ruuan kiireellä ja eilen, kun mielenkiinnolla katsoin, että mitä hoffi tekee, kun pentu tulee sen kepolle. Siinä se hieman örähti ja teki toiselle auliisti tilaa. Ei tainnut Aksu taaskaan tykätä, kun minä menin väliin. Jäi hyvät ruuat saamatta. 

No jos Remo antaa tilaa ruokakepolla niin kepit on sellanen juttu, että niitä puolustetaan vaikka henkeen ja vereen. Tosin tuo kakara ei sitä usko, pitäähän sitä kokeilla tässäkin tapauksessa, että jos nyt sitten kuitenkin. Muuten nuo kaksi on kuin majakka ja perävaunu, siinä missä Remo menee edellä niin pentu perässä. Valitettavasti vaikka mutalammikkoon. Tuleepahan hyvät lihakset, kun juostaan mäkiä ja mantuja. Eikä tuo kakara kyllä sitten varo mitään. Siitä mennään mistä aita on matalin, kirjaimellisesti. Eikä ole mitään väliä ei ole onko ruusupensaat tai lepikko edessä. Kyllä sitä rimpuillen läpi pääsee, ei pieneen päähän juolahda mieleenkään, että voisi kiertää. Eipähän aristele vastoinkäymisiä. Ja nuo rinteet. Niitä meillä riittää, olen kauhulla odottanut, että jossain vaiheessa se putoaa. Mutta ei. Se nyt on vain kiva juosta rinteen reunalla ja kokeilla omia rajojaan. Kyllä pari kertaa on käynyt niin, että ylös ei päästäkään niin helposti, mutta sekin kun tuntuu olevan vain hauskaa.

Olen jo todennut, että tuo pentu on pakosti ollut entisessä elämässään vankikarkuri, sen verran raivokkaasti häkkiämme yritetään tuhota. Ja minä kun en ole vielä edes sulkenut ovea. Samoin kanien kopin verkkoa hän ei tajunnut. Onneksi se antoi hieman periksi, kun toinen täyttä vauhtia juoksi päin.

Luulin jo, että tuo kakara ei pelkää yhtään mitään eikä välitä pienistä muksahduksista, mutta on sillä jotain järkeä sentään. Rapuista on ilmeisesti jossain vaiheessa tultu sen verran vauhdikkaammin alas, että nyt se odottaa auliisti nostajaa. Samoin Remon riehaannuttua leikkimään toinen totesi, että jalkoihin ei parane jäädä, siinä olen kylläkin aivan samaa mieltä. Mutta siihen ne sitten jääkin. Oikeassa se pentutestaaja oli, tuo vain ravistelee itseään ja hetken mietittyään jatkaa matkaansa.

Ei sillä ole edes mielistelyn tarvetta, kun sitä komentaa jostakin asiasta. Tänään kymmenennen kerran komennettua puremasta se vain totesi, että okei ollaan kavereita, jos mä nyt sitten vaan tuun tähän viereen. Hoffi kun tuollaisen jälkeen olisi tehnyt kaikkensa anellakseen anteeksiantoa. No nyt löytyi sitten sopiva keino komentamiseen. Ein jälkeen, parhaiten toimii kun pennun kääntää seisomaan itsestä poispäin ja pitää paikoillaan rauhoittumassa hetken aikaa. Jo kolmannen kerran jälkeen se totesi, että tämä ei olekaan niin kivaa, kun aikaisemmin Aikaisemmin Ei ja pieni tönäisy pois paikalta oli vain kiva leikki, johon jossain vaiheessa kyllästyttiin. Sille kun ei ensimmäisellä kerralla tosiaan riitä pelkkä sanallinen käsky tai pois lähteminen. Näköjään asiassa kuin asiassa joutuu ensimmäisen kerran kärsivällisesti kädestä pitäen opettamaan, että tämä tosiaan on kiellettyä, mutta selkeästi toisella kerralla riittää neljä kertaa sanallinen käskeminen ja kolmannella kerralla riittää jo ensimmäinen muistutus, viidettä kertaa ei ole tainnut kertaakaan tulla, tosin se on ollut aika vähän aikaa meillä, joten ei vielä röyhistetä rintaa. Enkä minä ole vielä huolissani, en ainakaan niin kauan, kun olen kakaran mielessä aina ylempänä. Nyt se tulee joka ikinen kerta kutsuessa ja tottelee, jos vain se tietää, että pitää totella. Ongelmahan on se, että mitä enemmän se kotiutuu sitä enemmän tulee kiellettyjä asioita vastaan. Mutta kuten sanoin, se on kuin vaahteranmäen eemeli. Eemelihän oli kuuliainen lapsi, ei se koskaan jättänyt tottelematta, aikuiset vain eivät tajunneet kieltää kaikkea niitä kujeita etukäteen. Tarkastakaa kirjasta vaikka, minä olen ne kaikki lukenut. 

Mutta vaikka sitä monia asioita haluaisi tietää, niin yhtä asiaa en halua tietää. Nimittäin sitä, mitä tuo kakara kuvittelee imevänsä hoffimme mahan alta. Maitoahan se luulee saavansa, mutta enemmän huolestuttaa se, että toinen vaikuttaa kovinkin tyytyväiseltä. Ehkä hoffimme alkaa vain sietää kakaraa ja onneksi pentua tuntuu vielä tuo häntä tuntuu kiinnostavan enemmän. Se kun on niin mielettömän kiva, samankokoinen ja kovin eloisa. En välttämättä niin kovasti innostuisi siitä, että hovawartista muodostuisi homovartti ja bordercolliestamme pornocollie, kuten veljeni ystävällisesti niitä nimittää.