Ja pentu kasvaa. Tänään käytiin puntarissa ja Aksu painaa jo 7 kiloa, tosin on se korkeuttakin venähtänyt rutkasti sen verran yhtä jalkaa tuo kakara on, säkäkorkeus on nyt 31 cm. Ylimääräistä ei ole vatsanseutuville ainakaan silmämääräisesti kerääntynyt, mutta ei kai tuolla vauhdilla sitä ehdi tulemaankaan. Kilo viikossa on meidän vauhtimme ja käsittääkseni se on ihan sopiva kasvuvauhti ainakin kun olen muita bortsuja seurannut. Herra on jo 11,5 viikkoa. Nopeasti aika on mennyt. Mutta niin se saisi mennäkin, tekisi mieli jo mennä treeneihin tuon pojan kanssa, itse kun tuntuu monessa asiassa olevan aika sormi suussa.

Me olemme keskittyneet melko paljon tapakäyttäytymiseen ja uusiin asioihin. Viime aikoina on nähty aika paljon erilaisia ja eri-ikäisiä koiria. Nyt ollaan keskitetty uusiin asioihin. 

Tänään kävimme rannalla ja oli se kamalaa, kun vanhempi poikani hyppi laiturilta veteen. Pikkuhiljaa siihen totuttiin, mutta Aksu ei edes yrittänyt mennä veteen, ei edes tassunkärjet kastunut. Ehkä sitten jossain vaiheessa, jos vaikka isoveikan innostamana, Remo kun rakastaa uimista. Mutta jotakin aivan uskomattoman hienoa rannalle saapui. Nimittäin kanootti. Kun tunsin pojat, jotka kanootilla oli pyysin heidät laiturille, minä kun luulin, että kakara ei uskalla edes lähelle mennä, mutta Aksu innostui täysin. Se meni suoraan kanoottiin pusuttelemaan ja oli hieman heiluvassa ja liikkuvassa vekottimessa kuin kotonaan. Siellä se seilasi penkkien alla ja poikien välissä eikä meinannut millään malttaa tulla pois. Tässä päästäänkin pian mökille soutelemaan.

Hihnalenkilläkin ollaan yritetty käydä joka päivä tai ainakin melkein. Hienosti Aksu jo kulkee ja tajuaa, mitä mennään sana tarkoittaa. Ei juurikaan enää vedetä tai jättäydytä paikoilleen. 1-2 kilometrin lenkkejä me olemme tehneet, tosin niihin nyt tuntuu kuluvan aikaa. Jos ei Aksu ole pysähtynyt haistelemaan ja ihmettelemään maailmaa, niin silloin Remo löytää jonkin tärkeän postin tutkittavaksi. Vauhtimme ei siis ole päätä huimaava enkä ole sitä vaatinutkaan kulkekoon pentu omaa tahtia ainakin vielä vähän aikaa, kyllä se metsässä liikuntaa tarpeeksi saa. Mutta nykyään sentään liikumme emmekä enää sotkeudu hihnoihin. Minä en edes joudu laskemaan hiljaa mielessä kymmeneen, kuten alussa, kun hermot noiden kahden kanssa tuntui menevän.

Pihalla menee uskomattoman hienosti. Se muuten ei ollut Aksu, joka villiviinini vei. Tuo vanhuksen rutalus oli penkonut penkin saadakseen viileän nukkumapaikan, jäi toisen kerran se jäi itse teosta kiinni. Siis Remo ei ole koko elämänsä aikana kertaakaan sotkenut kukkapenkkejäni! Ja nyt arvostus on tämä, tosin ankarat nuhtelut taisi tehdä tehtävänsä. Mutta kyllä silloin oli sellainen olo, että taantumaa tai ei täällä olisi yksi hoffi tarjolla puutarhattomaan kotiin. Aksu antaa nykyään jo rauhassa tehdä pihatöitä, mikä on niin uskomatonta. Tuossa se minun puuhastellessa touhuaa omiaan. Meillä on selkeä työjako, minä istutan kukat, hän touhuaa muovilapion kanssa tai tuhoaa tyhjäksi jääneet kukkapurkit.

Mutta yksi on ylitse muiden. Nimittäin mittanaruna käyttämäni matonkuderulla. Isäntä sitä taitaa kirota, kun kerii kerta toisensa jälkeen rullaa pitkin pihaa, mutta sehän se juju onkin, sitä on niin mielettömän kiva revitellä kudetta pitkin poikin. Halpaa huvia jälleen kerran.

Metsässä olemme päivittäin, pikkuhiljaa yhä syvemmällä. Remo painelee omia teitään, mutta Aksu tuntuu seuraavan enemmän minua, mikä on sinäänsä ihan hyvä asia. Luoksetulo on joka puolella 95% hallinnassa. Täytyy aina pitää tuo pari prosenttia miinuksella, koska kyllähän sitä joskus on korvat aivan tukossa pienoisella tai sitten pentu on unohtunut tutkimaan jotain ja me ollaan jatkettu matkaa. Ihan ihmeissään kakara on palannut omalle pihalle, kun ei ole meitä enää löytänyt. Se kiva on huomata, että Aksulle riittää melko hyvin kehutkin luoksetuloon, ei minulla aina ole palkkaa mukana ihan tarkoituksella ja silti innoissaan se on aina nelistämässä luokse. Minä olen kutsunut aika usein turhaan ihan vain leikkimään tai namuja hakemaan, joten luoksetulo ei ole jäänyt mieleen pelkästään kiinni otoksi tai sisälle menolle. Sisälle tulossa olen pitänyt sen, että silloin saa jotakin pientä, oikeastaan enemmän poikien ja miehen takia, jotka sitä tuntuvat välillä tarvitsevan. Nyt ollaan opittu jo sisälle sanakin, olen käyttänyt sitä tuletuletule-sanan rinnalla juuri silloin, kun olemme menossa sisälle. Eikä se intoon ole vielä ainakaan vaikuttanut.

Sisällä menee pääsääntöisesti hyvin. Tosin turhan usein tuo tavaratalo on auki ja itsepalvelu pelaa. Siis minkäs sille voi, kun pesuhuoneessa on niin upeita tavaroita eikä ovea pidetä edes kiinni (mites muuten ne kissat hiekallaan kävisi). Kuka nyt voisi vastustaa kissan hiekkalapiota, pojan pelihanskoja, säärisuojaimia, uimalaseja tai esimerkiksi siivousrättejä. Mutta se hyvä on, että selkeästi Aksu tietää tekevänsä väärin ja tulee pois kutsuttaessa ja antaa ottaa tavarat kiltisti enää ei rynnätä häkkiin tuhatta ja sataa aarteen löytäessä. Ei se silti estä kokeilemasta kerta toisensa jälkeen, jos ne säännöt olisi sittenkin muuttuneet.

Tämän talon ehdottomasti paras lelu on vessaharja, voi sen kertaa, kun vessan ovi on jäänyt auki niin eiköhän tuo harja haeta kiireen vilkkaan. Aksu kun ei tajua, että tuolla harjalla ei hampaita puhtaaksi saada.

Paras huvi on namien etsintä. Sitä olen käyttänyt silloin, kun olen lähdössä jonnekin. Mikä sen helpompaa, kun heittää kourallinen raksuja maahan koirien etsittäväksi ja lähteä itse pois. Tosin olemme tuota harrastaneet sitenkin, että piiloitan etukäteen olohuoneeseen nameja etsittäväksi. Eilen kokeilin ensimmäisen kerran namien etsintää yhdessä molempien koirien kanssa. Aksulta itseltä on homma jo toiminut tosi hyvin ja myös kaksin haku itse asiassa toimi ihan hyvin, etenkin, kun antoi Aksulle etumatkaa ja sitten vasta päästää Remon vauhtiin. Hyvin Aksu nenää osaa käyttää vaikka ei tuo meno ihan loogista ole, mutta yksikään nami ei jää löytämättä. Jälkiharjoituksia ollaan tehty harvakseen. Eihän tuo kakara malta olla tarkka vaan jättää aika monta namia väliin, namien haju on melko kiihdyttävää, mutta jos palkkaisin keppien löytämisestä tuo kakara tajuaisi taskussa olevat namit eikä muistaisi yhtään mitään muuta. Aksu käy aika ylikierroksilla, kun herkkuja on tiedossa, täytynee ilmeisesti käyttää "köyhempää" palkkaa. Joitakin tottisharjoituksia olemme ottaneet, ei kuitenkaan säännöllisesti vaan lähinnä pistoina ja satunnaisesti. Suurinpiirtein maahan, istu ja seiso sanat merkitsevät jotakin ja sivulla seurataan pieniä matkoja todella hienolla kontaktilla sekä luoksetulossa istutaan automaattisesti eteen. Itse pidän kuitenkin tärkeämpänä tuota tapakasvatusta ja iloista yhdessä tekemistä vaikkakin tuntuu tuo tottiskin olevan täyttä hubaa. Mutta mä luulen, että joka ikinen tekeminen on tuolle koiralle mieluisaa.

Autoilut toimii ihan hyvin eikä ulkopuolellakaan autot kiihdytä tai pelota, niistä ei juuri olla kiinnostuttu, mistä olen ihan tyytyväinen. Pari kertaa itsellä sydän lyö tuhatta ja sataa, kun pentu on toisella puolella pihaa ja auto saapuu pihalle, mutta hienosti tuo kakara tulee kutsuttaessa eikä edes yritä ajaa autoa takaa. Ainakaan vielä. Mutta yhdestä asiasta Aksu kiihtyy todella, silloin sen sydän lyö tuhatta ja sataa ja mitään ei kuulla eikä nähdä. Nimittäin ruokailu.

Kyllä se edelleen on niin, että kun Remolle annetaan ruoka ja sen jälkeen Aksulle niin saa olla tosi tarkka, kun pennun ruoka loppuu. Nimittäin silloin syöksytään vanhuksen kepolle ja sitten kun toisen nostaa syliin tuntee, on Aksu jo ihan sekaisin. En tiedä olisiko järkeä alkaa ruokkia koiria eri aikaa. Mutta haittaako tuo stressi sitten todella, minä kyllä sen kestän eikä Remokaan ole juurikaan moksiskaan, päinvastoin eipä ole sekään tainnut aikoihin tyhjentää keppoaan noin hyvin kuin nykyään.

Muutoin täytyy kyllä sanoa, että olen todella tyytyväinen Aksun luonteeseen. Ei sitä kyllä vaihtaisi mihinkään. Aksu on loppuen lopuksi todella nöyrä ja kuuliainen poika. Onhan se kekseliäs ja energinen ja turhautuessaan melko rasittava ja kyllähän sitä joitakin asioita aristellaan ensimmäisellä kerralla, mutta niihin kyllä totutaan. Ihmisiä ja muita koiria kohtaan ollaan avoimia ja innostuneita, mutta pureskelu on jäänyt aika vähälle. Tosin välillä joutuu sanallisesti muistuttamaan tai joskus hampaat irroittamaan, mutta ei kai se pentu olisi, jos ei joskus joutuisi komentamaan tuosta asiasta.

Yhden olen huomannut: se on selvä, mikä meillä on arvojärjestys ihmisten ja Aksun välillä. Tänään nimittäin tajusin yhden asian. Olen tässä ihmetellyt, miksi tuo ovesta sisälle tulo on niin vaikeaa. Minulle kun loogisinta on, että tulen viimeisenä ja suljen oven perässä ja sitä Aksu ei ymmärrä. Se kun tuppaa aina jäämään jumittamaan ovelle. Nyt kun olen tehnyt niin, että itse menen ensin niin pentu tulee nätisti perässä. Jos en mene sisälle ensin niin ei mene Aksukaan vaikka kuinka maanittelen. Niinhän se koiramaailmassa menee, pennut menee laumanjohtajan jälkeen eikä ennen.