Kyllä tuo on kummallinen pakkaus, tuo meidän Aksu. Luulisi nyt, että pieni koiranpentu väsyisi edes joskus. Tänään kävimme pitkällä metsälenkillä korvasieniä katsomassa. Siellä paineltiin jyrkätkin mäet suuntaan jos toiseen ja hypittiin ojien yli. Risukkoja se ei edes huomannut, niin vauhdikasta meno oli. Pahimmat paikat isäntä kantoi vikisevää pentua. Toinen kun olisi halunnut alas ja sassiin. Ajattelin, että on tuollaisen vajaan tunnin metsälenkin jälkeen 8-viikkoinen pentu olisi kypsää tapausta, mutta vielä mitä. Pitihän sitä pihassa haravan kanssa leikkiä ja tutkia rauhassa kaikki paikat. Kyllä muiden kertomukset pentujensa väsähtämisestä ovat aivan utopiaa meille.

Siinä missä vanhus puuskutti ja itsekin oli jo valmis vaaka-asentoon toinen vaan katsoi että mitäs nyt tehtäisiin. Kyllähän sitä kotona nyt unet maistuu makealta, mutta luulen, että pihalla tuo koira on ikiliikkuja. Vielä kun saisi tuosta niskasta töpselin liitettyä itseensä ja saisi sillä hieman virtaa niin kaikki olisi hyvin. Taitaa olla edessä kunnonkohotus, jotta jaksaa tuon perässä puolen vuoden päästä.

Kyllä sitä ihailee toisen päättäväisyyttä ja innokkuutta. Tosin alkaa tuon Aksun kovuus tulla esille muualla kuin ulkona ja eläinten kanssa. Siihen tahtiin Remoa komentaa, kun toinen ärisee, että anna jo olla rauhassa niin tulee sieltä aika tiukasti vastaan, että ole hiljaa, mä saan olla tässä. Minuakin nyt ensimmäisen kerran yrittänyt alkaa komentaa, että nyt kyllä leikit mun kanssa etkä puuhaa jotakin muuta typerää. Jossain vaiheessa me otetaan varmaan yhteen, että kuka määrää kaapin paikan, enkä usko, että Aksu kovinkaan helposti myöntää olleensa väärässä. Onneksi vielä tuo meidän sylihauva tuntuu palvovan maata jolla kävelen, paitsi ulkona kissat nähdessään. Ja sylihauva tuo on, enpä tiedä yhtään pentua, joka viihtyisi sylissä noin paljon kuin tuo. 

Ja jos kasvattaja sanoi, että heidän koiransa on hiljaista sorttia niin Aksu ei sitä kylläkään ole kuullut. Se kun tuntuu rakastavan omaa ääntänsä. Varsinkin aamu kuudelta.