Me olemme sitten aloittaneet tutustumisen muihin koiriin, näin tuttuihin, mutta Aksulle niin tuntemattomiin. Harmiksi leikkikaveria osasta näistä koirista ei hevillä saa, sen verran alkaa ikää olla, ettei tuollaisen kakaran perään juurikaan enää ymmärretä.

Mutta hyvin ystävät tavoille opettavat, kuten Jojo Piia Pohjan ikuistamassa kuvassa:

Piialla tuossa on parilla lenkillä ollut kamera matkassa mukana, pitänee jossain vaiheessa liittää sitä satoa tännekin, tässä vielä yksi veljesten yhteisestä kiinnostuksesta. Minulle ei selvinnyt mikä nyt niin hyvältä tuoksui, mutta jokin siinä oli. Tästä muuten opittiin kaivamisen ihanuus, jota on sitten toteutettu mm. tulpaanipenkissäni.

Ja kovasti sitä reissulla uhottiin. Tällä pennulla, kun väsymys tulee enemminkin riehumisena ja ylikierroksilla kuin nukahtamisella. Ehtiihän sitä kotona sitten joskus motto taitaa olla Aksun lemppareita.

Sen olemme huomanneet, että kaksi asiaa pitää muistaa tutustuessa. Ensinnäkin ulkona on ainoa oikea paikka, sisällä on liian ahdasta ja ulkona koirat pääsevät liikkumaan vapautuneesti. Toiseksi minkäänlaisia luita tai makupaloja ei tutustuessa tarvita. Tämä on nähty ihan kantapään kautta. Nimittäin ahneus ja omistuksenhalu on aika kamala yhdistelmä.

Mutta hyvin on tapaamiset mennyt, Aksu kun ei pienistä ärähtelyistä välitä. Hihnassakin tänään kulki mallikelvosti, kun ei edes tajunnut mikä kaulalla oli, kun oli paljon mielenkiintoisempaa seurata toista kulkijaa. Tänään tutustuimme ensimmäistä kertaa järveen, aluksi jalat kastettiin hyvinkin varovasti, sitten innostuttiin jo loiskuttelemaan ja hieman uimaan, mutta ilmeisesti oli hieman liian kylmää meidän herran makuun, kun tultiin vauhdilla pois ja takaisin ei enää menty. 

Tänään sitten oli ensimmäinen automatka häkissä ehkä turhan äänekkäästi. Tuli hyvin poikien lapsuuden aika mieleen, hekin kun pitivät puhumisesta, niin näköjään Aksukin minun ääneeni rauhoittui. Loppuviimein en tiedä kumpi oli kamalampi kokemus, se että häkin ovi oli kiinni vai se, että hän oli yksin autossa minun ajaessa. Joka tapauksessa protestiäänet olivat kovia, onneksi Aksu rauhoittui ennenkuin pysähdyimme, jolloin ei sentään oppinut sitä, että itkien saa oikean toiminnan.

Huomenna olemmekin menossa ensimmäiselle kävelylle Remon kanssa, saas nähdä mitä siitä tulee. Nuorimmainen poika on luvannut ottaa Aksun, joten aivan yksin ei tarvitse hihnoihin sekaantua.

Sosiaalistumiset jatkuvat perjantaina, jolloin menemme koirakoulu Pikkuhukan pentutapaamiseen. Minä sittenkin päädyin ainakin kokeilemaan moista kokemusta. Eihän sitä koskaan tiedä. Ja lauantaina meille tulee kylään Aksun ikäinen bortsupoika. Saas nähdä miten pojilla sujuu yhteislenkki.