Ehdottomasti paras paikka, joka olemme löytäneet on läheinen metsämme. Vaikka joskus hirvittää toisen vauhti ja vaaralliset tilanteet niin kyllä se vapaana liikkuminen kumpuilevassa maastossa on omintaan vähentämään myös tuota sikaenergiaa. Jota valitettavasti on aika paljon liikkeellä. Mutta viikon aikana huomaa, että poika on jäntevöitynyt kovasti ja kylkiluut tuntuvat terveellä tavalla. Tosin jos Aksulta kysytään hoikistumisen syynä on lähinnä ruoka-annosten väheneminen eikä päivittäiset kävelyreissut metsässä.

Metsä on tosiaan ykkösjuttu aktiivisen pennun kanssa, Aksua ei edes kaatuneet puut haittaa, tosin en ymmärrä mikä idea siinä on, että jos puu on liian iso este eikä siitä päästä yli niin sitä aletaan syömään. Kuvitteleeko tuo kakara tosiaan, että syömällä pystyy selvittämään kaikki ongelmat. Tosin myös orastavat luoksetulon vaikeudet katosi makupalojen myötä kokonaan. Kyllä sitä sai ihmetellä minkälainen arvonnousu minulla on, kun taskussa on kuivattuja maksan ja kananpaloja. Ihana huomata, että tilanteessa kuin tilanteessa toinen juoksee riemuiten luokseni ja onneksi niiden makupalojen lisäksi halaukset ja kehutkin kelpaavat. Ei ollut enää hevosenlanta tai kompostit yhtään mitään, kun jostakin kuuluu tuttu tuletuletule.

Tänään yllätyin, että paras tapa yrittää hieroa ystävyyttä Remon ja Aksun välille on seistä paikoillaan puoli tuntia (sen enempää en jaksanut) metsässä. Siellä kyettiin jopa syömään samaa keppiä yhtä aikaa. Ja vihdoinkin Aksu oppi sen, mitä on koko viikon yrittänyt opetella. Eli piehtaroimisen kosteassa sammaleella. Sitä ollaan sen verran hartaasti katseltu, kun Remo antautuneesti kieriskelee.

Toinen mikä valitettavasti on opittu on ojissa käveleminen, ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun tullaan kotiin siinä kunnossa, että ei tiedä itkeäkö vai nauraako. No onneksi peseminen ja pyyhkeellä kuivaaminen ovat ainakin vielä miellyttäviä asioita, jälkimmäinen vähän liiankin mielekäs, sillä en ymmärrä mitä järkeä on pestä jalat ja hampaat samalla välineellä.