Kävimmepä tänään Tampereen keskustaan tutustumassa. Lähinnä sillä periaatteella, että käymme paikassa, jossa on paljon meteliä ja ihmisiä emmekä pysähtele ihmisiä moikkaamassa.

Ja sillä periaatteella juttu toimi hyvin. Hyvin harva edes yritti tulla tervehtimään. Tuo teki Aksulle ihan hyvää, se kun on luullut, että kaikki ihmiset on vain ja ainoastaan häntä varten. Hieman arkahan se metelistä oli, osa matkaa kuljettiin korvat luimussa, mutta ihmeen hienosti lyhyellä hihnalla meni, kävimmepä ostamassa mansikoita ja kirsikoita, jolloin jaksettiin istua nätisti odottamassa.

Tietty tuo jätkä yritti mennä jokaiseen baariin ja ravintolaan sisään, taisi tuoksua hyvälle. Ja niin hartaasti kaikki pienikin asvaltin välistä kasvava vihreä tutkittiin.

Mutta kaikkein pelottavin koko reissulla taisi olla minun jalkani, sillä taisin astua aika kipeästi varpaille. En oikein ymmärrä miten sitä kulkea eteenpäin ja katsoa samalla, että kakara ei poukkoile eteen. No eipä ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun tuon pennun tassuille on astuttu.

Nyt pitäisi keksiä, miten ihmeessä opettaa tuolle kakaralle mikä on soveliasta ja mikä ei. Nyt meinaan kokeillaan rajoja ja kunnolla.