Tänään tuli jälleen todistettua, että pavlovin teoria koiran ehdollistamisesta ääniin toimii hyvin.( http://fi.wikipedia.org/wiki/Pavlovin_teoria ). Jopa silloin, kun siihen ei pyritä. Olen nimittäin tässä pari kertaa laittanut koiran ruuan likoamaan ja sen jälkeen laittanut 60 min. digitaaliseen kelloon aikaa, jonka soidessa olen antanut ruuan. Tänään, kun leivoin pitkästä aikaa ja laitoin kelloa soimaan ihmettelin, mikä ihmeen kiire Aksulle tuli keittiöön, ihan kun se odottaisi jotakin, mutta sitten kun kello soi alkoi riemu. Vaikka toinen oli juuri syönyt kai Aksu ajatteli, että jess. Vihdoinkin tämän talon palvelu alkaa pelaamaan. Ruokaa puolen tunnin välein! En voinut kuin nauraa toisen innolle. Ja pakkohan sitä oli jotakin pientä antaa, eihän kakara voinut tietää, että kello ei ollut hänelle. Kyllähän sitten kolmannen kerran jälkeen Aksukin tajusi, että tuota kelloa käytetään johonkin muuhunkin kuin hänen ruokaansa.

Nykyään meillä sitten kello siirretään alas pakastimen oveen silloin, kun koiranruuan aikaa mitataan ja toivotaan, että koira ei opi ajastamaan kelloa soimaan aikaisemmaksi. Siis uskomaton kakara.

Kasvattajapäivien jälkeen Remokin on alkanut sietämään Aksua paremmin. Jopa niin hyvin, että on erehtynyt pariin otteeseen hakemaan toista leikkiin. Tänään parivaljakko juoksi ja paini ulkona mallikelvosti. Ehkä Remo sitten totesi kasvattajaviikonlopun siedätyshoidon jälkeen, että ei se olekaan niin kamalaa, kun meillä on vain yksi bordercolliepentu. Niitä tosiaan voisi olla se viisi kappaletta ja siihen lisäksi lauma aikuisia, joten ehkä siinä valossa Aksu alkaa vaikuttamaan siedettävältä. Hyvä niin, sillä uskon syvästi, että noista kahdesta tulee vielä hyvä parivaljakko.

Tosin Aksun tuntien, Remo joutuu nöyrtymään siihen, että se on Aksu, joka pomottaa ja kunnolla. Tuo pentu, kun tosiaan luulee, että kaikki koirat tekevät hänen pillinsä mukaan. Tai ainakin kaikki hoffit. Sillä tapasimme tänään ystäväni nelivuotiaan hoffiuroksen, joka Remon tavoin luovutti kepit suustansa. Eli siinä se vanhemman koiran auktoriteetti taas nähdään. Tosin jättäähän tuo kovapäisimmät ärisijät rauhaan, joten ei se mikään uhkarohkea ole, onneksi. En olisi uskonut, että olisin joskus ollut tyytyväinen, että koiranpentuni osoittaisi arkuuden merkkejä. Mutta se on ikäväkseni sanottava, että tänään tuli sitten todistettua, että sakemannin näköisiä koiria todellakin aristellaan, tapasimme nimittäin myös hyvin paljon sakua muistuttavan sekarotuisen ja kyllä se oli epäillyttävä. Aksu vetäytyi nopeasti suojaan vaikka sietikin koiraa ihan mallikelvosti ja kykeni rentoutumaan toisen läsnäollessa. Mutta kyllä siitä aiemmasta tapauksesta jäljet jäivät. 

Jonkin edessä tuokin poika nöyrtyy eikä vain pelon vuoksi vaan suuren kunnioituksen. Nimittäin on jokin suuri ja mahtava. Hevonen. Voi pientä kun olimme tallilla, eihän se tajunnut kulkevansa hevosen jalkojen juuressa. Paikalla oleviksi pylväiksi se jalkoja kai luuli, kunnes nostin pennun syliin ja näytin hevosen päätä. Voin kuvitella toisen oivalluksen, kun hevosen pää liikkui, se hengitti ja sitten kun Aksu tajusi, että jalatkin liikkuivat ja se kaikki oli yhtä samaa otusta. Aksu tosiaan katsoi kauhistuen, että noin iso, pää meni alhaalta ylös ja kun laskin rimpuilevan pennun kauhistus oli suurempi. Ehkä se otti egon päälle, kun tajusi oman pienuutensa. Loppuviimein, kun kävelimme laitumilla ja olimme mukana ruokkimassa kauhistus muuttui syväksi kunnioitukseksi. Noille ei kannata ryppyillä vaikka muut uhkaavatkin henkeään räksyttämällä. Mutta jälleen ihmeen nopeasti Aksu totesi, että hei tämä on jo nähty, joko voitaisiin lähteä.   

Samaa reagtiota ei valitettavasti ole jalkapallokentän reunalla. En tiedä onko se jotenkin miesten sisäinen tarve huutaa kentän reunalla, mutta eihän sitä voi muuta kuin nauraa, kun kakara huutaa vanhempien kanssa kilpaa juoksevien lasten ja pallon perään. Ja enhän minä voi oikeastaan toista vaatia olemaan edes hiljaa, kun ihmiset näyttävät sille mallia. Olisi kivaa, jos joku voisi suomentaa, sillä niin intohimoisesti toinen penkkiurheilijan roolin on omaksunut. Onneksi sitten hieman kauempana pentu kykenee rauhoittua.

Mutta Aksu on selkeästi pallokoira. On ollut ilo huomata, että Aksu noutaa pallon heittäessä ja usein se jopa tuo sen mielellään, että heitä uudestaan. Miehen mukaan Aksu on äärimmäisen hyvä treenikaveri jalkapallon kanssa, osaa peipata oikeaoppisesti, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Mutta tänään oli jotakin palloa mielenkiintoisempaa. Nimittäin metallinen löylykauhan kuppi. En oikein tiedä pitikö kuppi kivaa ääntä vai tuntuiko se hampaissa mukavalta, mutta jokin siinä oli. No eipä ole kakara arka suunsa kanssa. Kuten ei muutoinkaan. Nimittäin seuraava tutustumispaikka oli jättitrampoliini. Siis kaiken järjen mukaan koiranpennun kuuluu aristella. Tämä hyväkäs meni trampoliinin alle ja nautti siitä, että katto heilui. Minä sitten nostin toisen trampan päälle ja hei se olikin tosi kiva, kun lattiakin heilui! Jos olisimme jatkaneen, niin luulen, että minulla olisi pomppiva koiranpentu.  

Mutta nyt, kaiken tämän päivän riehumisen jälkeen, minulla on nukkuva raato, jonka korvat ovat ilokseni alkamassa nousemaan, luulin tuota jo täysin luppakorvaksi, mutta niin ne vain nousevat kiinnostuessa jostakin. Saas nähdä minkälaiset korvista sitten loppuviimein tulee.