Tuli taas nähtyä, että tosiaan kannattaa katsoa tarkkaan millä mielellä pentu on ennen kuin miettii yhtään mitään treenaamista tai opettamista. Tai sitten ainakin tehdä innokkaalla koiralla pidempi lenkki, jotta hieman rauhoittuu. Ei nimittäin tule yhtään mitään mistään, kun toinen on ihan täpinöissään.

Tämä nähtiin eilen jäljellä. Parka kun tajusi jo siinä vaiheessa, kun pilkoin lihapullia, että nyt tapahtuu jotakin. Sitten kun menimme jäljelle toinen oli jo niin pakahtua, että siinä vaiheessa moottorit oli täysillä. Ei siinä mitään, koko jälki puuskutettiin läpi oikeaoppisesti, ne välipalat vain unohtui ottaa. Miten tuohonkin nyt suhtautua, nenä oli kokoajan maassa, kertaakaan ei jäljellä eksytty, parin askeleen kohdalla namit ehdittiin syödä, mutta muistissa oli ilmeisesti se viimeinen herkkuannos, joten pienet rippeet matkan varrella ei olleet enää mitään. Ei siinä auttanut minun yritykset hiljentää vauhtia. Totesin vain, että tämä nyt meni näin ja seuraavalla kerralla vien unisen koiran jäljelle tai lenkitytän suurimmat paineet pois.

Nyt ollaan opeteltu hieman seuraamista hihnalla. Hyvän kontaktin saan laittamalla makkaran suuhun ja pudottamalla sen vapaa käskyllä. Hieman kärsivällisyyttäkin olemme saaneet ja paikalla olo ei ole ihan hepreaa. Meillä kun ei tuo innostaminen ja tekemisen nopeus ole ongelma vaan pentumaisesti hidas toiminta. Kyllä nuo kaksi on aivan eri maata. Minua kyllä ihastuttaa enemmän energinen, touhuava pentu, mutta näköjään on tuon rauhallisen hiljaisen painoksen kannattajiakin. Mutta yhtä toivoisin, hiljaista pentua, en käsitä kuinka tuollaisesta pakkauksesta löytyykin niin paljon ääntä.