Eilen olimme ystäväni kanssa ottamassa pari hakua, tällä kertaa aivan uudessa maastossa ja vieraalla ihmisellä. Täytyy kyllä sanoa, että Aksu on aivan kuin kala vedessä etsiessään ihmisiä.

Siinä missä minä takkusin Remon kanssa kymmeniä kertoja saadessani sen tajuamaan mitä pitää tehdä, tämä pikkuinen tekee lähes puhtaita suorituksia innolla ja tarmokkuudella paremmin kuin Remo koskaan. Jos jotakin negatiivista pitää sanoa, niin autossa odottamisessa on parantamisen varaa. Sitä kun nakutetaan haukkua yhtä mittaa koko sen ajan, mitä pitää odottaa omaa vuoroaan. 

Olemme nyt ottaneet 50 metrin suoria hakuja. Aksu lähtee ensimmäisestä etsi-kehotuksesta joko suoraan maalimiehen luokse tai sitten pienellä etsimisellä. Olen vielä antanut pennun nähdä maalimiehen lähdön, mutta käännän pennun tai kävelen hieman, että ei näe kulkua. Samoin maalimiehet saavat heti palkata Aksun jo ennen minun tuloani eikä nakit vielä ole tiiviissä rasiassa. Ilmaisua en vielä edes odota.

Tästä se lähtee. On tuo pentu sen verran innoissaan, että taitaa tuosta hausta tulla meidän laji, kun vain sopiva treeniporukka löytyisi siihen asti kuljemme schapendoes-ryhmässä väärärotuisena.

Mutta on se vaan ilo nähdä toisen innokkuus ja työhaluisuus. Se on jotain niin toista, kun mihin olen tottunut. Tosin onpa tuo vanhus innostunut pariin otteeseen treenaamaan minun kanssa tokoa, johon se ei ole näyttänyt kiinnostusta vuosiin. Hienohan se on huomata, että taidot on tallella vaikka se vauhti. Aksulla puolestaan into on piukkana, mutta eihän tuo vielä tiedä tarkalleen mitä sitä oikeasti pitää tehdä.

Pikkuhiljaa.