miettiä mihin koulutukseen tuota kakaraa sitten pistää. Joko vaihtoehtoja tällä seudulla on liikaa tai minä ajattelen asiat monimutkikkaasti. Joka tapauksessa valinta on nyt tehty.

Alamme treenaamaan Kangasalan käyttökoirissa tiistaisin. Aloitamme ihan pennuille tarkoitetusta alkeiskurssista ja katsotaan sitten mihin päädytään. Oikeastaan odotan sitä, että tapaan ne ihmiset uudelleen. Remon kanssahan me kävimme kentällä aikoinaan. Koulutus oli silloin tosi perinteistä,  mutta ihmiset aivan ihania. Kyllä sitä vieläkin pysähdytään juttelemaan vaikka treenaamisesta on jo viisi vuotta. Häiriötä me olemme sieltä hakemassa kuitenkin pääsääntöisesti.

Hakuryhmä meillä on tosi hyvä, siitä olen tyytyväinen ja tuo bortsuryhmä on aivan upea. Kolmet treenit viikossa on ihan hyvä määrä tällä erää niin minulle kuin Aksulle. Tosin jos jälkimmäiseltä kysytään joka päivä olisi paras vaihtoehto.

Ja onhan meillä vielä tuo sienikoulutus. Isolla huokauksella. Mutta enää ei sieniä syödä, on sekin edistys. Kyllähän Aksu kai jollakin tavalla kanttarellin hajunkin tunnistaa. Pari kertaa on pyörinyt siihen malliin kanttarellien lähellä, mutta se kun on sitä, että pentu haistaa: Jee nyt haisee oikealle ja saa mennä isin taskulle nameja saamaan. Eikä edes viitsi edes tarkastaa oliko oikeassa vai ei. Tai sitten kun me löydämme hyvän paikan niin Aksu tulee sotkemaan hössötyksellään sienet ja unohtaa, että niitä pitää haistella ja tutkia. Samoin kun kyselemme missä sieniä on, niin Aksu menee innoissaan Remon tai minun luo. Täällä, hei mä löysin ja taas saan nameja. Olemme välttäneet etsi ja äijä sanoja, mutta pentu kun on niin se sekoittaa välillä haun ja sienten etsimisen.

Toivottavasti sentään hakumetsässä ei ala nuohoamaan sieniä vaan tietää edes siellä mitä tehdään. Sehän riski tässä on, kun opettaa kahta asiaa metsässä. Täytyy ennen seuraavia hakutreenejä ilmeisesti kokeilla miten homma edelleen toimii, ettei ihan munata itseämme.

Minä en sienikoulutukseen osallistu, olkoon se miehen hommia. Osittain senkin takia, että Aksu yhdistää, että minun kanssa etsitään ihmisiä, miehen kanssa sieniä. Onneksi miehellä tuota kärsivällisyyttä tuntuu riittävän ja sieniä. Tänä vuonna taitaa olla hyvä kanttarellivuosi.

Olen nakittamassa seuraavalle vuodelle miehen harteille myös toista hommaa, nimittäin juoksemista. Mies kun nyt muutoinkin juoksee huvikseen niin opetelkoot juoksemaan koiran kanssa. Remon kanssa aikoinaan sitä yritettiin, mutta eihän tuo jalkojensa kanssa jaksanut perässä pysyä. Muutama sata metriä meni hyvin ja sitten jouduttiin kääntymään takaisin, kun koira oli aivan poikki. Bortsun kanssa tätä ongelmaa ei pitäisi olla, kunhan nyt ehtii aikuiseksi kasvaa. Nyt täytyy tehdä hyvät pohjatyöt, eli tuo suostutteleminen ja ajatukseen tottuminen.

Remo minua hieman huolestuttaa. Sillä on ilmeisesti toinen korva kuuroutunut. Metsässä se kun höseltää ja liikkuu aika kaukanakin meistä, kun unohtuu jotain tutkimaan ja sitten kun huhuillaan koira vaan etsii ja etsii vaan ei löydä. Remo saattaa paniikissa juosta pitkin poikin, kun me ollaan hukassa ja sitten kun löydymme tuntuu, että se on ihan sattumaa. Tiedän, koira ei saisi noin lähteä, mutta ei sitä aina huomaa, koska välimatka kasvaa liian suureksi. Tuossa kun metsässä on muutakin tekemistä ja ihmisiähän siellä ei koskaan ole, joten siitä ei ole pelkoa.

Susikin ilmeisesti on siirtynyt kauemmaksi aukon toiselle puolelle. Sen verran vapautuneesti koirat kulkee. Aksu tosin pälyilee varautuneesti, jos olemme juuri tuolla aukon toisella puolella. Joten sen alueen olemme jättäneet ihan suosiolla rauhaan.