Meillä nyt koirat on ilmeisen sekaisin tuosta susijutusta, mutta niin olen minäkin.

Tänä aamuna Aksu sitten kieltäytyi menemästä metsään lenkille, kun Sami ja Remo painuivat toinen haukkui koko sen ajan metsän laidassa matalaa varoitushaukkua. Ilmeisesti meillä on taasen käynyt vieraita. On kuulemma tyypillistä koirille. Onhan se lohdutus tietää, että joku meistä tunnistaa, koska susi on vieraillut, jotta voi välttää aluetta. Mutta kyllä se tieto lisää tuskaa.

Suoraan sanoen en minäkään sinne metsään enää mene vaikka mies sanookin, että nythän sinne pitäisi juuri mennä, että tulee mahdollisimman paljon ihmisen hajuja. Joo, pitäisikö järjestää suurtreenit pelastuskoira puolelle tai kiinnostaisiko jotakuta joukkovaellus? Saisikohan sudesta extreme-lisää? No parempi idea oli se, että kutsun kotiini jonkun tiibetinmastiffin tai kaukaasianpaimenkoiran kasvattajan ison lauman kanssa viikoksi asumaan. Ne kun taitaa karkoittaa suden tai ainakin joskus se on ollut niiden työ. Tai sitten vannoutuneena eläintensuojelijana vihjailen jokaiselle vähänkään haulikonomistajalle, että hirvestysaikaan kannattaa unohtaa silmälasit kotiin, jos vaikka hieman väärään otukseen osuisi. Tosin onpa minulle taidettu suolapanoksiakin ehdottaa, se kuulemma karkoittaa sudenkin, jos persuksille ampuu. Enpä lähtisi kokeilemaan. Mutta ilmakiväärillä minä voisin kävellä pitkin poikin ja ampua ilmaan varoituslaukauksia.

Eli kyllä tuo oman lauman suojeluvaisto saa minutkin unohtamaan eu-määräykset susien suojelusta ja suurpetojen oikeuksista. Oikeuksia on, mutta ei 30 metrin päästä keittiöikkunastani. 

Joka tapauksessa iltapäivällä Aksukin suostui jo metsään menemään jälleen isännän johdossa, mutta niin molemmat pojat kulki isännän edessä ensin Remo ja sitten Aksu nenä maassa. Eipä ole tuo vanhus koskaan tainutkaan malttaa olla metsälenkillä ihan kiinni meissä. Eikä muuten illalla toisessa, turvallisessa metsässä jättänyt minua ja Aksua kertaakaan näkyvistä, heti kun huutelin tai jossain rasahti niin johan jätkä oli vieressä. Se oli tosi outoa, sitä kun on tottunut huhuilemaan, että missäköhän jätkä taas painelee. Kotonakin pienikin rasahdus tai ulkona kuuluvat kissan äänet saa molemmat koirat vauhkoiksi. Eipä pentu olekaan aikaisemmin vahtihaukkuja päästänyt. Sen verran varoo, että ei edes illan hämärtyessä pissalla suostu käymään, jää vain istumaan rappusille. Tuo suden haju on ilmeisen voimakasta ollut tänään.

No täytynee asentaa kunnon halogeenivalot liiketunnistimineen saunarakennuksen seinään ja osoittamaan ne metsään päin. Tosin siihen kai pitäisi liittää kovaäänisistä joku oikein hyvä marssi tai sotaleffanpätkä huutamaan. Kyllä sitä sitten susikin olisi ihmeissään moisesta huomionosoituksesta. Luulen, että niin olisi naapuritkin. Tosin meidän säkällä kaikki hirvet ja lepakot laukaisee valot ja sen jälkeen talo raikuu, kun koirat herää. Sitten sitä saisi koko yön miettiä, että oliko se susi vai joku muu ja ei kai se saa kaninkoppia rikki ja onhan kissat varmasti sisällä, mitenköhän ne naapurin kissat. Ja taas meni hyvät yöunet sivuun. Sitten sitä nukahtaessaan näkee vielä unta susista.

Jee kuinka kiva on asua korvessa!!! Tosin mies lohdutti, neljän vuoden päästä, kun tie rakennetaan tuohon lähelle sudetkin kaikkoaa, kun elinalue pienenee ja rajautuu rautatiehen, järveen ja kahteen moottoritiehen. Eli enää neljä vuotta neljän seinän sisällä. Niin siinä on ainakin toistaiseksi saanut heittää hyvästit ihanan rauhaisille lenkki-, marjastus- ja sienimetsille. Mutta suden näkökulmastahan tämä on ihanteellinen paikka, rauhallinen, ei liikennettä, ihmisiä, paljon riistaeläimiä saalistettavaksi. Joten saa nähdä jääkö se tänne asuakseen. Jos se olisi vaeltava, ei se olisi palannut viikon päästä takaisin. Riistanvartijakin oli minulle hieman skeptinen, kun toivon, että sitten ainakin hirvestys ja sorsastusaika sen viimein karkoittaa. Onhan siinä toivossa hyvä elää.

Mutta takaisin tarinaan ja otsikkoon eli tämä meidän rohkea vahtipentumme Aksu yllätettiin mustikkametsässä.

Koirat painelivat vähän matkan päästä meistä polulla meidän poimiessa mustikoita, Aksu oli ensimmäisenä ja lenkkeilijä tuli yllättäen vastaan. Remo tyypilliseen tapaan pysähtyi ja päästi varoitushaukkunsa, Jojo alkoi haukkua enemmän ja tämä meidän pentu, pötki pakoon mitä kintuista pääsi päinvastaiseen suuntaan katsomatta edes mikä sai koirat haukkumaan. Sitten se pysähtyi muutaman metrin päähän: oho nyt äiti jäi tuonne kauas ja sitten kun se viimein tajusi katsoa, että se olikin ihminen. Jee takaisin! Onneksi tuli kutsumalla sitten vierellekin. 

Mutta vaikea sitä oli katsoa vierestä nauramatta. Ai miten niin jokainen päivä tuo jotakin uutta ja erilaista bortsunpennun omistajalle? Mutta minulle kyllä riittäisi hieman pienemmän luokan yllätykset, stressinsietokyky kun on hieman alhaalla. Joten rauhallisen tylsää elämää odotellessa...