Kyllä nuo työpäivät alkaa tuntua, itse ei illalla oikein jaksaisi ja Aksu taas jaksaisi enemmän kuin pitäisi. Etsi siitä nyt tasapaino. Alkaa olla sellainen vaihe, että mikään ei riitä. Sunnuntaina olimme tunnin lenkillä Tampereella ja sen jälkeen Aksu sai uuden hyväntuoksuisen tyttökaverin nelivuotiaasta Irene-australianpaimenkoirasta. Selkeästi puhuivat samaa kieltä ja molemmat nauttivat juoksemisesta. Kotiin ajaessa ajattelin, että nyt varmaan on sitten rauhallinen ilta ja ei mitä. Niin tuo kakara riehui Remon kanssa ja juoksi kämppää ympäri kuin viimeistä päivää.

Maanantai oltiin sitten niin kyllästyneitä vaikka kävelimmekin kaupasta kotiin noin neljän kilometrin verran. On se mielenkiintoista kulkea kahden koiran kanssa, jotka molemmat ovat sitä mieltä, että ensimmäisenä on käveltävä vaikka henki ei kulkisi... Annoin tällä kertaa Remolle ennen lenkkiä kipulääkkeen ja hienosti vanhus jaksoi koko matkan eikä askelkaan ollut ihan mielettömän raskas.

Silti olen miettinyt, että kai tuo koirus on eläinlääkärille vietävä, jos saisi vaikka lääkityksen tai jotain, en oikein tiedä edes miten nivelrikkoa hoidetaan.

No tiistaina sitten oli tokotreenit. Eihän tuota Remoa voinut kotiin jättää, joten se tuli mukaan. Ilmeisesti Aksu muisti jo autossa missä ollaan, sen verran kimeä ja innokas haukku oli. No otin Remon ensin tutustumaan ihmisiin ja hieman syömään makkaraa. Typeränä kuvittelin, että koira ehkä haluaisi treenatakin. Voihan köntys sentään, ei olisi voinut vähempää ukko muistaa mitä piti tehdä. No saipahan ukko kehuja, tuo ohjaaja kun on hoffi-ihmisiä.

No tulihan se kakarankin vuoro. Innokashan tuo oli, mutta sentään luoksepäästävyys ja pujottelut meni täysin mallikelvosti. Sitten opetelkiin jotain ihan uutta. Seuraamisesta istumaan pysähtyminen. Muuten ihan ok, mutta taas huomasi parin kerran jälkeen, ei olisi voinut enempää kiinnostaa. Silloin, kun mielenkiinto lähtee tulee jätättämistä ja vinoon istumista. Pitänee ilmeisesti ottaa tosi pieniä pätkiä ja yrittää nostattaa innostusta enemmänkin.

Meillä nyt muutenkin on tuo keskittyminen ja tosikkomaisuus edelleen omaa luokkaansa. En oikein tiedä miten vauhtia saisi lisää. Kai sitä täytyy kehittää joku ihan oma kehumisjuttu, mistä toinen tietää olevansa maailman paras koira. Eikä tuo nyt iso ongelma ole.

Tänään sitten kävimmekin vierailijana koirakoulussa temppuilemassa. Olin ajoissa paikalla ja ajattelin, että käydäänpäs tuossa läheisessä koirapuistossa. Ihan muuten ok, mutta sitä en ymmärrä, että jos tietää omistavansa ärhentelevän uroksen niin pitääkö sitä tuoda koirapuistoon ja jos paikalle tulee toinen uros eikö jompikumpi voisi poistua. Eihän Aksulle se tilanne mitenkään outo ollut, mutta kyllähän se ihmetteli, mitä nuo ärhentelee toistensa kanssa. Muuten oli jännä huomata, että se koira, joka tykkää painimisesta niin Aksu painii ja toisaalta se joka vähääkään innostuu juoksemisesta niin Aksu juoksee. Mutta tuosta juoksemisesta Aksu pitää, siitä innostutaan tosissaan.

Sitten olikin treenien vuoro, nuo häiriöt ja ohittamiset ei nyt tuntunut missään, kuten ei luoksetulotkaan, mutta uutena sitten tulikin temput, joiden takia sinne menimmekin. Kyllä nuolemiset, ryömimiset, pujottelut ja kiipeämiset oli mukavaa vaihtelua. Eikä nyt niin helppoja kuitenkaan. Illalla sitten treenattiin pojan ja Aksun kanssa enemmänkin. Ehkä se tuo noiden kahden riehupekan suhteeseen jotakin uutta. Ainakin molemmat oli innokkaita ja Aksukin pystyi keskittymään tosi hyvin toisen ohjauksessa.

Ja vihdoinkin!!! Rauhallinen koira, siitä onkin pitkä aika. Hakutreenejä kun ei ole pariin viikkoon ollut. Ilmeisesti oli riittävän haasteellinen ilta.