Onpahan tuossa taas tullut oltua tokotreeneissä ja hakuakin harjoiteltu.

Bortsutreenien suurin anti taisi olla jälleen kerran yllättäen odottaminen rauhassa. Nyt jo meni puolet paremmin, joka sekään nyt ei kuitenkaan ollut niin suuri saavutus. On se kumma, kun minun ei tarvitse laittaa kuin hihna aitaan kiinni ja liikkua kuin neljä askelta poispäin ni jo alkaa semmoinen meteli. Ei Aksu ikäväänsä huuda vaan komentaa, että tänne ja takaisin. Toistettiin moista kymmenisen kertaa, menin heti rauhoittuneen koiran luo ja päästin irti. Nyt sentään tajusin, että en anna makupaloja, ettei niitä sitten ala huutamaan.

Pujottelut ja paikallaan odottamiset meni hyvin. Pari kertaa katse harhaili, mutta eipä tuo haittaa. Kontakti on kuitenkin hyvä. Pysähtymiset ja tervehtimiset toisen koirakon kanssa onnistui oikein hienosti. Täytyy olla tyytyväinen. Samoin luoksetuloharjoittelu meni mallikelpoisesti. Malttoi poika odottaa hienosti käskyn alla istuen. Jotakin hyötyä tuosta rauhallisuudesta on. Jälleen sain hyviä vinkkejä ja täytyy sanoa, että kyllä tuo tuosta vielä hioutuu.

Treenien ainoa negatiivinen asia oli se, kun olin jättänyt Aksun jälleen aidan pientareelle ja olin kääntyneenä koiraan päin niin eiköhän joku idioottikoiran ulkoiluttaja päästänyt koiransa haistelemaan pentua. Minä vain kiljaisin älä päästä sitä koiraa, se on pentu ja me treenataan. Antoipa Aksulle taas hyvän mallin, että minä se vien kaikki kivan. Mutta hei haloo, ei kenenkään tuntemattoman koiraa mennä moikkaamaan ilman sen omistajaa vaikka koira olisi kuinka pentu ja haluaisi tervehtiä. Kyllä pisti sapettamaan.

Sunnuntaina olikin sitten hakutreenit. Kuumalla ilmalla Aksu oli mukana tallaamassa jälkiä, hienosti kulki lähellä, kävi moikkaamassa muita tallaajia. Sitten kun sanottiin, että otetaanpas tuolla pennulla ensin. Minä olin jo, että hei se on aika väsynyt ton lenkin jälkeen, että ei me vielä treenata. Haa, taikasana, treenataan, jos Aksu tuli makoilemasta eteen istumaan häntä heiluen. Eli olimme ensimmäisiä. Tajusinpa sitten, että reppu on autossa, että se pitää hakea. Annoin Aksun ensimmäiselle vieressä olevalle ja lähdin reppua hakemaan. Sitten matkalla tuli mieleen, että hei mehän ei olla tätä juttua harjoiteltu. Aksua ei olla koskaan jätetty tuntemattomalle. Mutta niin toinen vain oli innokkaana ottanut rapsutukset vastaan eikä se tainut edes huomata, että minä en ole maisemissa.

Treenit otettiin taas niin, että Aksu näkee, että toinen on menossa, mutta tällä kertaa alkutervehdykset jätettiin pois. Hienostihan tuo ukko metsästä löytyi, suoralla haulla, ei juuri kiertelyitä kaivannut, tosin enpä tiedä käyttikö se edes nenäänsä tai sitten se sai jo lähdöstä niin voimakkaan vainun. Alussa tosin oli liikaa hälinää ja intoa. Toinen sujui jo paljon rauhallisemmin. Nyt oli vaikeampi maasto, vaikka Aksu näki minne ukko meni, haju ilmeisesti kiersi jotenkin jonka vuoksi hieman epäröitiin ja kierreltiin, mutta niin tälläkin kertaa makkarat tuli syötyä mallikelpoisesti. Kolmas sitten oli niin lähetyksen ja etsinnän osalta kaikkein paras. Maalimiestä ei niin vain enää pystynyt näkemään vaan sitä nenää jouduttiin käyttämään, mutta silti ei tarvinnut haahuilla pidemmälle. Tähän me sitten jätettiin.

Kyllä siinä hoffi-ihmisetkin ihastuivat meidän reippaaseen pieneen poikaan, joka työskenteli kuin aikuinen konsanaan. Ja minun sydäntä lämmitti se, että niin sitä kisakoiratkin kiersi meidän toisen pisteen paikassa ihan yhtälailla äimänä, eli se ei ollut Aksun kokemattomuutta vaan ihan oikeasti ilmeisesti haastavampi paikka.

Ja suurin palkka taisi olla treenien jälkeiset agikisat ja siskon sekä äidin näkeminen. Kyllä siinä sitten oli riemua kerrassaan, jota sitten riitti iltaan asti.