Niin se pikkuinen sitten jäi eläinsairaalaan kuvattavaksi ja tutkittavaksi.

Yhden aikaan yöllä Aksu tosiaan nukahti ja siinä aikani silmät ristissä sitä tarkkailin ja totesin, että en yksinkertaisesti pysy hereillä ja että jo on huonoa säkää, jos tuosta sitten tilanne pahenee ja kukaan ei kuule mitään.

Aamulla sitä katsoin jo huojentuneena, että johan kaveri touhottaa aivan omiaan ja on oma pirteä itsensä. Nopeasti sitä tajusi, että touhottaa ja touhottaa, mutta ylikierroksillahan tuo kävi. Välillä pääsi sama yskä, mutta nyt jo harvemmin. Siinä sitten odottamaan kahdeksaan asti, että eläinlääkärit avautuvat. Niitä kun tällä seudulla on kymmenittäin. Mutta mutta, kuvausmahdollisuuksia olikin vain muutamilla ja vastaus oli aina sama ei ole aikoja. Hei haloo, ihan kun me olisimme viikko sitten tienneet, että juuri tänä päivänä Aksu päättää syödä neuloja. Oman kunnan eläinlääkärillä oli tietty laitteet huollettavana. Kuinkas ollakaan.

No Valkeakosken eläinsairaalasta lupasi selvittää saisiko ne ympättyä meitä johonkin väliin. Pian tulikin puhelu, että saisimme ajan yhdeksitoista. Siis sinne vaikka matka olikin pitkä. Olin suunnitellut ottavani Aksun töihin mukaan ennen lähtöä, mutta kun olimme matkalla puhelin soi ja samaisesta paikasta eläinlääkäri kysyi voisimmeko tulla nyt heti. On kuulemma parempi, mitä aikaisemmin asia hoidetaan.

Siellä se poika nyt nukutettuna makoilee. Nielu oli siisti, poskessa oli pari haavaumaa eikä käsikopelolla aristele yhtään. Tosin Aksun kivunsietokyvyn tuntien ei se ole yhtään ihme. Sydän vain löi liian nopeasti. Kuvat otetaan nenun päästä hännän päähän. Täytynee toivoa, että neuloja ei olisi useita, lankaa ei ole mennyt neulan mukana tai neula ei ole koteloitunut jonnekin muualle elimistöön tai liikkunut hankalaan paikkaan. Iltapäivällä pitäisi olla viisaampi. Hyvällä säkällä me pärjäämme pelkällä lääkehoidoilla ja suurella laskulla. Jo tulee neulalle hintaa.

Sain kuulla, että paikka on kuulemma yksi alueen laadukkaimmista ja tämä eläinlääkärimme tekee työtään sydämellä. Harva sitä kai tulee vapaapäivänään hoitamaan bortsupentua 5-vuotiaan tyttönsä kanssa. Eipä tarvitse enää ajatella, minne sitä mennä etenkin, kun samainen eläinlääkäri on vielä erikoistunut ortopediaan. Josko sitten Remokin kuvataan jossain vaiheessa. Jos sitä tekisi vaikka poikien röntgenkuvista lamppuja seinälle muistuttamaan edes siitä, että kaapissa kannattaa olla aina parsaa.

Kauniisti eläinlääkäri sanoikin, että kyllä minä harkitsisin uudelleen tälläiselle koiralle vakuutuksen ottoa. Se, kun on jäänyt noihin tulevaisuudessa hoidettaviin ja mietittäviin asioihin. Rivien välistä sai nimittäin lukea, että meillä on odotettavissa matkamme varrella vaikka mitä sattumia. Siitä tuli mieleen, että taidanpa alkaa pitämään vaikka treenirepussa koiran ensiapulaukkua kaiken mahdollisen varalle. Pitäisikin miettiä mitä kaikkea mahdotonta ja mahdollista sitä pitää kantaa mukanaa.