Selkäsäryistä piittaamatta menimme pojan luokan järjestämiin intiaanijuhliin. Aksunhan siellä oli tarkoitus olla yhtenä ohjelmanumerona lemmikkiteltassa. Juu kyllä poika ohjelmaa ja virikkeitä lapsille järjesti, mutta telttaa se ei nähnytkään.

Muutaman kerran minulta tultiin kysymään, että miten sinä uskallat. Tai sanottiin, että onpa upeasti koulutettu koira tai miten ihmeessä tuo pentu on rauhallinen. Ensimmäiseen vastasin, että minä vaan luotan Aksuun ettei mitään tapahdu. Toiseen, ei kai tuon ikäisellä se koulutuksella käytökseen ole vaikutusta vaan kyllä se on luonteesta. Kolmas vastaus oli paras, olisi muuten rauhallisempi, mutta sen kanssa ei ole nyt tehty pariin päivään mitään, niin se on vähän holtiton. (Toinen käyttäytyi kuin ihmisen mieli).

Jaa, miksi meiltä tuollaisia kyseltiin. Aksu kun nyt ei kulkenut tapahtumassa juurikaan minun tai muun perheen kanssa vaan lapset tulivat luokseni kysymään, että saako sitä kuljettaa ja minä annoin ohjeet: ei saa tutustua toisiin koiriin, jos vetää pysähdy ja älä anna myöriä mudassa (ohje sen jälkeen, kun eräät pikkutytöt toivat Aksun takaisin vihreänä lannalta haisevana). Ja niin tuo jätkä painoi tuntemattomien lasten perässä pitkin Pyynikin rantaa. Toisten lasten kanssa se oli tosi varovainen, ei vetänyt ja toisten kanssa juoksettiin pitkin mantereita ja leikittiin kepeillä. Sen mukaan miten lapset osasivat kulkea pennun kanssa. Hellyyttävin hetki kai oli, kun eräs ekalla luokalla oleva poika kysyi minulta, saako sitä oikeasti ulkoilluttaa. Annoin Aksun hänelle ja he kävelivät nurmikolle hiljakseen. Juttelin siinä muiden vanhempien kanssa niitä näitä ja kun seuraavaksi näin parin niin Aksu olikin erään boheemin näköisen vanhemman miehen kanssa kävelemässä ja poika kulki jutellen vieressä, seurasin heitä ja oli jotenkin kovin kokematonta koiran kanssa käyttäytyminen. He toivatkin Aksun yhdessä ja kehuivat kovin Aksua ja pojan kasvot loistivat. 

Ja kyllähän siellä sattuikin enemmän huvittavan puolella, nimittäin poikani luokkalaisen melkoisen vilkkaan pojan kanssa. Aksu totesi, että tuo on samanlainen viikari kuin nuorimmaiseni ja sitten riehuttiin. Onneksi pojalla oli huumoria ja kumisaappaat. Saa nähdä saammeko saapaslaskun? Toinen selitti no kun en mä mitään tehnyt, niin ei se meidän poikakaan, mutta jotkut lapset vaan saa syttymään. Ja liekö riehakkaat juoksuaskeleet auttaneet asiaan.

Mutta kyllä oli Aksu elementissään, se kun rakastaa eri ihmisiä, rapsutuksia ja ennenkaikkea lapsia. Itse välissä mietin, että kyllä sitä aikamoinen luottamus pentua kohtaan on, kun uskaltaa antaa koiran tuntemattomillekin lapsille vieläpä vieraassa paikassa. Mutta minne ne olisi menneet, ei Aksu karkaa, ei satuta ja kyllä lapset osaavat. Olihan alueella paljon tuttuja aikuisia, jotka tiesivät, kenen pentu on, jos jotain olisi sattunut. Mutta jos olisin kulkenut vieressä ei lapsilla eikä Aksulla olisi kokemus ollut läheskään niin hieno. Ja saihan sitä naureskella tutuille, että järjestäkääpä lastenhoito samalla tasolla. 

Ja toisaalta kyllä sitä ihan koulutuksellisestikin asiaa mietin. Se on nimittäin hyvää kasvatusta ja vieraisiin ihmisiin luottamuksen kasvatusta. Vaikka täytyy myöntää en kovinkaan moneen koiraan luottaisi niin paljon, että uskaltaisin tehdä samaa. Aksuun vain voi luottaa, niin se on.

No sitten pääsimmekin asiaan, kun heinäpaalia veimme Rekolan tilalle. Siellä kun oli vuoden ikäisiä sonneja. Voi juku. Sitä innostuttiin, hiivittiin, pörhisteltiin tärkeänä ja Pelättiin. Niin kauan kantti kesti, kun sonni vain tuijotti takaisin, mutta että ne tuli vielä kohti. Lopulta siinä oli äidin pitkät helmat kovin tarpeen, kun selän taakse pääsi pieni koira täysin piiloon. Kyllähän ne olisi kiinnostanut, mutta kunnioitus oli vain niin suurta. Eli suurkarjan paimennukseen me emme sovellu emme ainakaan hihnan päässä... Mutta kyllä sitten olikin kiva kotona rehennellä ja ajaa takaa turvallisen kokoisia kissoja.