Sitten yksi etappi on suoritettu, nimittäin alkeisryhmä. Ja täytyy sanoa, että vielä on hyvin pitkä matka siihen, että me osattaisiin jotakin mitä voi sanoa jatkoksi.

Niin eilen sitten töpöteltiin hiljakseen kentälle ajatellen mitäköhän tästäkin tulee. Viikkoon ei olla sitten otettu yhtään mitään treeniä, paria tokoräpellystä huolimatta. Mitä sitä kipeän selän kanssa pystyy, kun elekieli itsellä on muuta kuin innostava. Miettikää nyt, minä kun tuskaa irvistellen ja itseäni varoen sanon ihan oikeasti yritä nyt edes jotain mun mieliksi vaikka en uskokaan tämän toimivan, kun olen sairas. Onneksi on työintoinen koira, joka aina yrittää parhaansa.

Joo siitä sitten vapauduttiin vahtimasta minua ja elämänilo voitti ja kaikki patoutunut energia pääsee vauhtiinsa. Ja minä edelleen varon älä vedä, hissutellaan hiljaa ja otetaan rauhallisesti. Tosi hyvä pari!

No ihmeen hyvin pujottelut 1/3 vauhdilla sujui. Tuo kontakti ja miellyttämisenhalu on jotain niin suloista. Mutta, mutta. Oikeasti tajusin, että ilmaisua ei kannata harjoitella seisaallaan vaan itse maassa istuen. Tuo kun sekosi kontaktiharjoituksissa ja päätti, että joo nyt treenataan varmaan haukkua. Eikä sitä oikeastaan voi kieltää vaan pitää yrittää opettaa, että nää nyt kuule on ihan eri treenit. Siinä sai naama punaisena selittää, että sori meillä on ollut vähän ilmaisutreenejä. Kiva siinä kuumeisen, kurkkukipuisen ohjaajan yrittää korottaa ääntänsä. Aksulla kun on tunnetusti kova, korkea haukku. Huoh, jälleen kerran. Onhan se kiva, kun toisella on intoa ja kärsivällisyyttä. Taisi Aksu taas ajatella, että hulluhan tuo eukko on, kun ei tajua, mistä on kyse. Joo pitkää sarjaa tässä tarkoitettiinkin...

Tehtiin me jotain muutakin, kuin nolasimme itsemme. Nimittäin eilen tuli harjoiteltua maahanmenoa kaikilla eri variaatioilla. Hieman epäilin onko tuo meidän maassa pysyminen niin varmaa, että voin sekoittaa pakkaa, mutta kyllä se siltä näytti. Mitään järkeähän mielestäni ei ole sillä, että harjoitetaan aivan uusia asioita kentällä, jossa häiriötä on enemmän kuin tarpeeksi. Ensimmäiseksi testasin pennun sietokykyä, puoli minuuttia sitten alkoi näkyä hermostumisen merkkejä. Jee, se on jo hyvä puoli vuotiaalle. Toivottavasti vaan yksi vuotiaana osaa enemmän kuin minuutin, eihän meillä olekaan sitten kiirettä, jos kaksi vuotiaana ollaan kisavalmiita. Ja eikö sitä juuri sanottu, että mieluummin tähtää, että on kuusi vuotias kolmoisvalio, kuin kaksivuotias tokovalio. No meillä onneksi ei edes tarvitse tähdätä siihen lainkaan. Kun tuosta koirasta ei tule edes lähellekkään valiota. Kiitoksia pallin, ihan oikeasti kiitos, ei tule rima liian korkeaksi, kun se on jo nyt mahdoton.

Niin, takaisin treeneihin. Maahan, minä kävelin eteen, mutta siitä ihan vinoon sivulle. Kyllä ihan oikeasti pää kääntyi katsoen, että hei ei noin kuulu tehdä. Ja sitten vielä vapaa. Haloo, jos tästä nousen niin taatusti taas pistät makuulle. Ai ei vai, tämähän on kiva. Ja vielä makuulta kutsutaan tänne, taas ihan väärin, munhan kuuluisi istua. Ja vielä hei haloo, jos kutsut et sä koskaan pyydä sivulle suoraan. Ja sekin pitää tehdä. Tämähän on mielenkiintoista. Mutta että vielä seuraamisesta maahan, juurihan me sovimme, että seuraamisesta istutaan, ai ei vai, että ihan maahan asti, jo tuo on tänään ihan sekaisin. Luulen, että tämä tekee meille ihan hyvää, koska maahan meno on ollut vähän liiankin helppoa ja TYLSÄÄ, kun on niin tajun tylsää tehdä sellaista mitä jo osaa. Ainakin seuraamiseen arvaamattomuus teki terää.

Ja minä kiitin, että ei ollut mitään seuraa, juokse, hiivi leikkejä. Tai innostavia tänne tuloja revittely leikkineen. Se olisi niin ollut minun säkääni. Mutta jo teki hyvää huomata, että Aksu tottelee myös silloin, kun minä käyttäydyn poikkeavasti.

Seuraavalla kerralla onkin sitten hyppytreenejä. Sattumalta sain oman esteeni viime viikolla, joten voimme harjoitella niitä salaa kotona. Täytyy vaan palauttaa mieleen miten opetus tehdään. Tai siis se veemäinen puoli siinä on, että Remo tuli meille puolivalmiina. Sehän osasi jo perusliikkeet, jolloin en joutunut pähkäilemään miten saan toisen tajuamaan mitä tehdä. Piti vain opetella, että mitä minä teen. No noi on niin erilaiset, että treenaamistapakin poikkeaa, kuin yö ja päivä.

Treenien jälkeen juttelin erään toisen ryhmäläisen kanssa, jolla energiapaukun kanssa paikallaan olo on totista työtä. Ihastuttava parihan he ovat, kun koira on riemusta soikeana tekemässä ihan mitä tahansa, kun saa ruokaa!!! Onneksi sain käyttää sinua Minna esimerkkinä, jolloin toisen, täysin aloittelevan koiranomistajan mieli kohentuu, kun sanoin, että jotkut pennut on vain niin energisia, että paikallaan olo on paljon haastavampaa kuin Aksun luonteisella. Meidän kasvattajalla on tämän sisko ja juuri hän kehui, että eka kerta, kun pentu jäi maahan eikä pompannut ylös.

Mutta sitten kun piti palauttaa mieleen, miten me harjoiteltiin niin tuli täysin tyhjä aukko. Eikä siitä ole kuin neljä kuukautta. Kunnes tuli ahaa elämys, niin ruoka-aikaan, tietysti. Neuvoin ensin miten aloittaa ihan pienestä ja tietty tyhmänä piti näyttää, että miten temppu on loppu viimein onnistunut. Ihan oikeasti, sitä temppua ei me olla harjoiteltu muuta kuin sisällä. Miksi sitä pitää nolata aina itsensä? No neljännen kerran onnistui! Nimittäin maahan meno, ruuan laitto tassujen väliin ja odotus ja lupa syödä. Se temppu on kyllä tuon ikäiseltä sellainen pravuuri, että olen oikein ylpeä. Saman kun voi tehdä istualteen.

Siinä muuten olisi hyvä seisomisharjoittelu. Se kun sujuu aika heikosti.

Yksi muuten mitä minä en ymmärtänyt ennen kuin eilen. Nimittäin Aksulla on tapana, että se tekee välillä kakat tai pissat sisälle ja sitten tulee innoissaan, että no niin nyt tuli taas tules korjaamaan. Miksi jälkeenpäin! No hei miettikää, me ei sisällä Aksua juuri huomioida niin pissojen jälkeen aina pääsee pihalle ja sitten vielä saa motkotukset siivoamisen yhteydessä. Kätevää huomiota, ei tuo pentu mikään tyhmä ole. Samoin treenatessa. Jos tekee tahallaan väärin saa ylimääräisen namin ja kehun, kun otetaan liike uudestaan. Kätevää, näin taas saa huijattua typeriä ihmisiä.