Oltiin vääränrotuisena shcapendoes (väärin meni taas) treeneissä. Jo heti laukkua pakatessa näin, että jahas tästä voi tulla hyvinkin mielenkiintoista. Energiaa tuntui olevan edelleen kunnolla (olisikohan ihmisillä sama vaikutus vitamiiniyliannostuksessa, tulisi tarpeeseen). No tokotreenit meni taas mielettömän hyvin, sitä intoa kun riittää ja peruskuuliaisuus ja keskittyminen on kuitenkin huippua. 

Käytiin pienellä lenkillä ja tsiisus. Vauhtia oli kuin hyperylivilkkaalla kakaralla. En ole koskaan nähnyt tuota kakaraa noin vallattomana. En koskaan ja tuo kun on aina ollut kuitenkin aika vauhdikas. Viime yö menikin puoli yhteen riehuessa, annoin luukongon ja sulloin tiukasti makkaraa. Sen perässä mentiinkin raivokkaasti ympäri makuuhuonetta. Tosi hyvä idea. Aina ennen kun ne kongot syödään omassa häkissä rauhallisesti ja keskittyneesti. Nyt apinanraivolla.

Ystävänikin nauroi ja sanoi, että ei olisi Aksusta uskonut, että mopo keulii. No pistin pojan autoon odottamaan. Voi kuinka mäki jälleen raikui. Eli meidän jätkä on sitten ilmeisesti noita tapauksia, jotka piippaa ennen treenejä. Minä kun pentuna jo ehdin innostua.

Kun Aksun vuoro oli niin näin jo mennessä, että into piukkana jätkä vetää metsää kohti. Syy voi olla myös sen, että edellisistä hakutreeneistä on aikaa, mutta kyllä se tuo kemiallinen vaikutus saattaa olla se oikea vaihtoehto. Päästin Aksun tervehtimään, peppu heiluen kaikki käytiin läpi moneen kertaan. Eka äijä otettiin ihan näkölähdöllä, että päästäisiin taas makuun. Jessus, kun nähtiin niin paikoillaan ei pysynyt. Jouduin odottamaan kauan, että pystyin lähettämään edes jollakin tasolla hallinnassa olevan koiran. Ja sinne painui hippulat vinkuen. Suoraan maalille. Hienosti tuli, tosin takaisin tulossa oli hieman liian innokkuutta (ai miten niin?) ja hyppi pari kertaa.

Toinen ukko meni piilona. Suoraan ja nopeaa. Enpä ole nähnyt moista vauhtia monellakaan koiralla. Kyllä siinä hieman ehdittiin tehdä siksakkia hajun perään, mutta hei me oltaisiin vauhdista varmaan saatu täydet pisteet. Jälleen nätisti otti ja tuli. Taisi tehdä vaikutuksen. Kolmas meni persiilleen. Tuulta ei ollut lainkaan ja ei me tajuttu, että se vähäinenkin tuli sivuittain takaa, eli Aksu veti päinvastaiseen suuntaan kuin minä ja poispäin maalimiehestä. Annoin vähän aikaa juosta ja yrittää antaa Aksun korjata tilanne, kunnes kutsuin luokse ja lähetin uudestaan. Tulihan sekin kokeiltua ja se toimi. Suht hyvin pääsi maalimiehelle ja ensimmäistä kertaa menin hakemaan Aksun. Ei poika ollut moksiskaan, välillä vilkuili, että tuleehan äijä perässä.

Neljäs korjaava haku tehtiin lyhyellä näkölähdöllä, ihan sillä, että tajuaa tämä on mielettömän kivaa. Ja sitähän se oli. Auto raikui kaksi tuntia tuntia kimeän kovalla haukulla. Ainakaan meille ei tule sitä ongelmaa, että Aksu paineistuu haukkumisesta tai sen ääni ei kuulu riittävän kantavasti. Ei todellakaan.

Treenien loputtua hain jätkän lenkille, hei haloo. Jopa tuli riemukas vastaanotto, aivan kuin olisi ollut mehiläisiä pöksyissä. Ihan oikeasti aikaisemmin olen pystynyt suusanallisesti käskemään istumaan ja laittaa hihnan paikoilleen Remolle ja sitten Aksulle. Nyt sain repiä toista karvoista. Taisi siinä käydä joku kysymässä tarvitsetko apua. Jopa tunnetusti kärsimättömät shcapendoesit oli uneliaita meidän kakaraan verrattuna.

Käytiin kävelemässä ja Jojo joka on aina ollut nopeampi juoksija sai jäädä armottomasti hopealle. Aksu kun juoksi, pyöri ja otti kymmenen askelta siinä missä toinen yhden. Autoon mennessä ei ollut kysekään, että olisi hakutreenit johonkin vaikuttaneet. No nyt sentään tätä kirjoittaessa toinen nukkuu aivan kuten aina ennenkin.

Mutta luojan kiitos, että tämä johtuu vain ja ainoastaan niistä vitamiineistä, eikä Aksu ole noin vilkas. Silloin minulta menisi hermot. Jaa, maitopurkit saa kyytiä, joten se niistä kymmenen minuutin unista. Johan se riitti pitkälle.