Nyt kun arki on palannut ja olen aloittanut Aksun kanssa lenkkeilyt niin välillä saa pidätellä naurua ihan tosissaan.

Eilen oli juuri tälläinen tilanne. Kävelessämme nimittäin iso paha mörkö peloitteli pieniä viattomia eläinrukkia. Näin Aksu sen otti. Tosin ihan oikeasti, se ei tiennyt, pitäisikö sen pelätä, uhitella vai hyökätä kimppuun. Joten Aksumaisesti se päätti tehdä niitä kaikkea yhtäaikaa. Luonto kun ei anna periksi pelätä, mutta ei sitä kyllä kykene vastustamaankaan.

Oli siinä piteleminen, kun toinen riuhtoi suuntaan jos toiseen. Ja hitsi vieköön, kun minä en tajunnut uhkaavaa vaaraa. Mennä nyt mörön syliin, hulluko olet. Ja sitten kun vihdoin tultiin luokse niin voi sitä riemua, kun tajusi, että kaikki on hyvin.

Silloin tuo pikku urhoni sekosi. Se ei tiennyt hyppiäkö minua vai mörköä päin, joka todellisuudessa siis oli noin 2 x 2 metriä kokoinen musta kivipaasi, jossa oli kaksi postilaatikkoa. Siis ihan ilmiselvät silmät ja pää! Enpä taas olekaan nähnyt Aksua niin riehakkaana, mutta eikö jotkut ihmisetkin joudu hysteeriseen kohtaukseen, kun jännitys laukeaa?

Mutta eipä sitä sitten enää haluttukaan lähteä pois mörön luota vaan sinne olisi pitänyt jäädä riekkumaan ja sain tosissani houkutella toista, että eikö nyt 5 minuuttia yhtä showta riitä.