Täällä sitä ollaan taas. Reissu meni omalta ja koirienkin osalta paremmin, kuin mitä olisin osannut kuvitella. Mitä nyt pojat olivat ensimmäisenä päivänä pistäneet lammikoiksi. Molemmat! Aksulta se nyt ei ollut mikään ihme, mutta se, että Remo pissaa lattialle ja vieläpä makasi tuotoksensa päälle oli outoa. Siinä kuule tuli mieleen epilepsiat, halvaantumiset jne. No kyse taisi olla ihan mielenosoituksesta ja sen jälkeisestä häpeämisestä.

Muuten pojuilla oli ilmeisesti mennyt ihan mukavasti, ainakin toivottavasti. Luulen, että molemmat karvakorvat olisivat mieluusti jääneet pidemmäksi aikaa. Liekö edes huomanneet kaivata meitä.

Hakupäivä oli sitten yhtä ajoa ja minuuttimiettimistä. Remon nähdessä meinasi itku tulla. Ja valitettavasti se ei ollut ikävää. Nimittäin herra oli päivällä pyörinyt lantakasassa, meillä oli kuule mahtavat aromit koko automatkan. Aksu näytti taas kasvaneen tai ehkä se on vain jotakin muistiharhaa, mutta ihan oikeasti jätkä jo näyttää nuorelta mieheltä. Ihan oma itsensä se oli, minun oma höppänä.  Oli poika oppinut arvostamaan tennispalloja, se olikin ihan toivottava ominaisuus, nuo pehmeät pallot kun ei oikein kestä pidemmän päälle.

Kissat kotona olivat niin hellyyden kipeitä, Niki oli herättänyt armollisesti hoitajansa öisin kahden aikaa kovaan mouruamiseen. Luulen, että se vain kokeili, josko toi hoitaja tajuaisi antavan ruokaa, jotta kolli pitäisi suunsa kiinni. Tuolle ruokaako, se oli taas pariin kertaan oksentanut ruokakepon viereen. Liekö syynä suuremmat annokset meidän pikku bulimiikon oksenteluun. Kanit puolestaan olivat saaneet ruokavieraan. Nimittäin pojan mennessä ruokkimaan apajilla oli pienoinen hiirulainen. Seuraavana kesänä seuralaiset muuttuu kanoiksi. Nimittäin kanat ja kanit viihtyvät kuulemma hyvin samassa aitauksessa.

Automatkan kakara sitten nukkui, olihan se hyvä yhdeksän aikaan illalla, jotta jaksoi sitten riemastuttaa meitä väsyneitä matkaajia kotona. Ai miten niin ironisesti, ei kuule tuon vauhtipepun riemuihin kykene orientoitumaan etukäteen. Nimittäin kotiin tullessa joku oli tehnyt yllätyksen!

Ensilumen. Miten joku voi riehaantua moisesta asiasta niin paljon. Voi niitä loikkia ja syöksymisiä. Eikä sitä lunta ollut ihan oikeasti kuin pieni kuorrutus maassa. Ja se riitti. Kyllä sitä yritettiin purra ja kuopia. Onneksi olin näkemässä tuon ilon ihan itse. Kyllä se ensi lumi niin lapsilla kuin eläimillä on kova juttu. Remo aikoinaan loikki riemusta.

Ja taisi tuohon intoon lisätä oman mausteensa se, että olimme kotipihalla. Taisi siinä olla herhiläisiä peppukarvoissa, sen mukaista oli meno. Remo katsoi sitä hetkisen ja totesi, että hullu mikä hullu ja vaati päästä sisälle. Muutoinkin taitaa ukko olla väsynyt kuin mikä. Jota ei meidän ikiliikkujasta voi sanoa. Voi sitä seurankipeyttä ja riehua. On taas elämää meidän talossa.

Onneksi on vapaapäivä ja ei tarvitse mennä minnekään. Seuraavaksi pesen tuon meidän haisunäädän. Eilen sitä ei jaksanut kuin pahimmat ottaa ja nyt on shampoopesun aika. Liekö haju häiritsevän vai onko Remo loukkaantunut meille tai ovatko jalat kipeät tai muutoin vain tajuttoman väsynyt. Nimittäin ukko makoilee ja huokailee syvään eikä häntä edes kunnolla jaksa heilua, kun menee rapsuttelemaan. Kyllä koira voi olla kärsivän näköinen.

Sitten suuntaamme tuosta pitkälle metsälenkille Asselin kanssa ihan kaksistaan. Sitä tässä jo on itsekin odottanut. Missäköhän vaiheessa sitä uskaltaa kokeilla tokoilua, kuinka tuon otuksen pää on tyhjentynyt viikon aikana. No ehkä ei sentään... 

Suuret kiitokset vielä kaikille hoitajille! Tässä onkin hyvä päästä koneelle ja seurailla tuon siskopuolen äitiydeksi tuloa.