Tai niin oli tarkoitus kävellä parin kolmen tunnin eväslenkki ystäväni kanssa. Lopputulos ei ihan tuohon mennyt.

Juu, lähdettiin tosiaan Siurosta liikkeelle. Onneksi ystäväni mies antoi ovella otsalampun naureskellen, että ottakaa tuo nyt varmuuden vuoksi mukaan. Tarkoitus oli kulkea ihan merkittyjä reittejä, mutta ilmeisesti jossain välissä merkit loppuivat. Hmm. eväiden jälkeen totesimme, että se polku, jota kuljimme oli kadonnut. Ihan oikeasti kyllä me sitä etsimme, mutta no minkäs teet, jos metsä liikkuu. Sitten alkoikin kaikki mennä hieman enemmän pieleen.

Nimittäin loppuviimein me emme tienneet missä olimme. Onneksi päädyimme metsäautotielle, ettei hämärtyvässä metsässä tarvinnut kulkea. Ainahan sitä sanotaan, että kaikki tiet vie Roomaan. Suurella luotolla kuljimme tietä pitkin, yleensähän ne vievät perille, mutta eiköhän tuokin tie päättyi umpitiehen. Viisaana pähkimme, että kannattaa oikaista linjojen alta voimme reilun matkan. No siinä sitten puolessa välissä kengät litimärkänä nilkkoja myöden tajusin, että kuljemme keskellä suota. Ei siinä mitään, mutta sen jälkeen iski tajuntaan, että minullahan on suofobia. Ja aika paha sellainen. Oli siinä sitten kiva tajuta, että sydän alkaa pompottaa sitä mallia, että en uskaltanut liikkua yhtään mihinkään. Mutta pakkohan se oli, etenkin kun tajusin, että Aksu on selkää myöten jossakin suosilmäkkeessä. Onneksi pääsin metsän reunaan ja matka tielle ei ollut kovinkaan pitkä. Siinä vaiheessa metsä oli melkoisen pimeä. Kengät olivat aivan litimärät. Ei paljon goretex auttanut, pitäisiköhän valittaa. Tosin ehkä tuollaisessa paikassa varrellinen jalkine olisi järkevämpi. Mutta emmehän me olleet kuin pienellä piknikillä, ystäväni kotimaisemissa.

Tuli siinä kiire jatkaa eteenpäin. Ja jos murphyn laki on voimassa niin eilen se oli voimissaan. Tuli sitten päädyttyä toiseen umpitiehen, ei siinä mitään, mutta tienpäässä oli jo pilkkopimeää. Onneksi oli taskulamppu mukana, vaikka minä pelkäsin ihan kokoajan, että patterit loppuvat. Sitä sitten yritettiin hämärässä kulkea ilman valoa ja ihmettelin ääneen, että miksi ystäväni on niin kovin vaitonainen. Juu syy löytyi, hän pelkää pimeää! Tosi kiva homma.

Siinä vaiheessa tuli mieleen, että Samihan voisi paikallistaa meidät kartalta ja neuvoa tai tulla hakemaan. Yksi mitä pilkkopimeässä metsässä ei halua huomata on se, että puhelin ilmoittaa akun olevan lopussa. No onneksi meitä oli kaksi, joten puhelimiakin oli kaksi! Ja siinä toisessa oli tasan yksi palkki jäljellä. Järkevänä sentään suljimme toisen puhelimen ja oli se lohduttavaa kuulla, että Sami paikallisti meidät kartalta! Ainoa ikävä juttu oli, että poika piti saada uimatreeneistä, joten hän ei voinut tulla hakemaan meitä. Kello oli siinä vaiheessa kuusi ja olimme vaeltaneet jo 4,5 tuntia.

Siinä puhelimessa rupatellessa metsästä alkoi kuulua todellista kirkunaa, onneksi on sentään jonkin asteinen luontotuntemus ja tajusin, että tuo on se lintu, jonka ääni muistuttaa naisen kirkumista. Mutta sanopa se koirille. Ne vauhkoontui täysin. Päätimme ottaa koirat kiinni, ei välttämättä ole mukavin tajuta, että meillä on uusi ongelma etsiä koiria pitkin poikin.

Ilkeintä oli se, että Remon askel oli hyvin raskas, eipä ukko jaksanut enää kävellä vaan raahautui takana vaivalloisesti ontuen. Mieleen tuli se, että entä jos se ei jaksaisi enää. Emme me sinne keskelle pimeää metsää jäädä, saati sitten jättää ukkoa yksin. Ei siinä paljon autossa olevat särkylääkkeet auttaneet ja edellisenkin lääkkeen vaikutus oli varmaankin lakannut vaikuttamasta aikoja sitten. Onneksi pieni tauko ja hieronta auttoivat hieman. Sitä en uskaltanut ajatellakaan, että miten Asseli jaksaisi. Kyllä pikkuinen oli säikkynä, no kyllä minäkin hieman, kun huomasin, että metsän laitamilla seurasi silmäpari meidän matkaamme, eikä silmien väli ollut niin kovinkaan pieni. Siinä sitten päätimme puhella hieman kovemmin ja onneksi musta huumori auttaa ja sitä naljaillessa ja nauraessa kai ne uskaliaimmatkin elukat kaikkonee. Laski vain, että ei ne kahden ihmisen ja kolmen koiran päälle uskalla käydä. Kengät oli sentään kuivuneet.

Mutta kyllä huumori alkoi loppua, kun neljäs umpitie tuli esiin. Kiva juttu, vanha herra murphy oli taas liikkeellä. Mutta kuinka ihminen voi innostua valon vilkkumisesta, siis mieti keskellä pilkkopimeätä metsää valoa! Siinä sitten tulimme asutuksen keskelle. Mutta kyllä sitä hymy hyytyi, kun kuulimme olevamme viiden kilometrin päästä Siurosta. Mikä siinä auttoi askel toisen perään. Mutta kyllä koiratkin nauttivat, kun me tiesimme missä olimme! Remonkin alkoi reipastua.

Mutta siinä vaiheessa alkoi omat jalat särkeä olan takaa. Vihlovat polvikivut eivät oikein ole mukava kokemus seitsemän tunnin kävelyn jälkeen. Viimein palasimme perille kello oli puoli yhdeksän. Päätin siinä vaiheessa, että nyt kyllä en lähde ajamaan. Enpä muista, koska olisi istuminen tuntunut niin hyvältä, saati sitten lämmin tee tai sauna.

No Remohan lyyhistyi maahan eikä siitä noussut. Aksu Aksumaiseen tapaan torkahti vartiksi ja tuli sen jälkeen silmä kirkkaana kyselemään, että mitäs sitten. Ystäväni vanha lapinporokoira, joka oli jäänyt kotiin innostui leikkimään kakaran kanssa. Siinä ne sitten riehuivat, mistä tuo sai energiaa, hullu koira.

Tänään sitten katsoin kansalaisen karttapaikasta missä kaikessa olimme seikkailleet. Juu ihan kiva reitti, etenkin kun kolmasti toisesta risteyksestä olisimme päässeet ihmisten ilmoille hyvinkin helposti. Että ihan oikeasti, meillä taitaa olla Aksun kanssa tärkeä mietintä hetki noista harrastuksista. En usko, että on järkevää minun suuntavaistolla haaveilla hälytysryhmästä. Ei taida olla mairittelevaa etsiä etsintäpartiota etsittävän sijaan. Eikä vaellus taida olla ihan meidän laji vaikka onhan noita merkittyjä reittejä ja hyviä karttoja sekä MIES, joka on loistava suunnistaja!

No tässä sitä parannellaan kipeitä lihaksia ja jätetään suosiolla treenit väliin ja suunnitellut siivoukset. Jos sitten huomenna.