Eli missä mennään. Eilen kokeilin sitten yleisesti nuo liikkeet läpi ihan nähdäkseni missä tasolla Aksu sitten viimein oli. Ja yllätyin ihan positiivisesti.

Sivulla olo on mielestäni nättiä, hieman takana toinen istuu välillä, mutta jaksaa sentään kontaktia nameista huolimatta pitää. Seuraamisen aloituksen kakara on jo tajunnut ja kiinteä on katse ja kulkee aivan vieressä. En montaakaan askelta viitsinyt ottaa, jotta ei menisi hutiloinnin puolelle. Samoin kokeilimme aivan erikseen paikaltaan täyskäännöksiä ja oikealle kääntymistä. Hienosti seurasi, vielä en viitsinyt kokeilla vasemmalle kääntymistä tai liikkeestä kääntymisiä. Hiomme sitä sitten erikseen pikku hiljaa.

Paikalleenhan tuo jää kuin tatti istumaan. Ja tulee käskystä edelleen samaa tahtia, vauhtia kieltämättä saisi olla enemmän, mutta täytynee sitten taas ryhmässä ottaa riehuttamalla. Sisällä yhtenä päivänä kokeilin kahden minuutin aikaa ja ihme kyllä se onnistui. Maahan makuu meni samoin ihan jees. Tosin olen huomannut ottaneeni jostain kumman syystä paikka-käskyn käyttöön, miksiköhän. No täytyy yrittää päästä eroon moisesta mokasta. Seisominenkin sujuu ihan jees. Jää hienosti ilman ylimääräisiä askeleita paikalleen ja kykenen irtaantumaan ihan hyvinkin. (kyllä on muistissa vielä ne ensimmäiset kerrat, kun makkara sai olla nenässä kiinni).

No liikkeestä istumiset, seisomiset ja maahanmenot on nyt mitä on. Pakko siinä on itse pysähtyä ei tuo muuten tajua, mutta toisaalta saan rauhassa jatkaa matkaani ja palata ilman häiriötä.

Mutta täytyyhän sitä jotakin hiomista olla. Meidän hiomiset taitaa olla tuossa seuraamisessa ja liikkeestä jäämisestä. Mutta se on hieno sanoa, että motivaatio on kohdallaan, kai tuo tauko teki sen, että tokoilu on maailman parasta. Okei, metsätreenejä emme ole ottaneet, ne nyt on aivan toista luokkaa.

Kaupunkikäyttäytymisessä on sitten parantamisen varaa rutkasti. No joo, enää ei riudota, vinguta ja huudeta koirien perään, mutta kyllä siinä saa vieläkin maanitella ja komentaa, jotta Aksu edes jollakin tasolla osaa ohittaa. Nyt olemme sitten niin veemäisiä, että yksikään fifi ei tule moikkaamaan. Muuten ei tule yhtään mitään. Onneksi autot, pyöräilijät, kävelijät, lapset tai mitkään muutkaan ei kiinnosta. Sen verran sitä on opittu. Mutta mutta, minun perään edelleen huudetaan jos jonnekin lähden. Nyt sitten olemme hyvin pienin erin opetelleet irtaantumista. Kyllä sitä on saanut outoja katseita, kun koira on pylväässä ja minä selin muutaman askeleen päässä odottamassa. Mutta enpä tuossa mitään muutakaan oikein keksi.

Eli vielä on hyvin pitkä matka siihen, että tuosta saisi mallikelvon koiran, mutta kai meillä edes hieman toivoa on ja eikö söpöys anna jotakin anteeksi?