Jos viimeksi kirjoittaessani meillä asui maailmanvalloittaja niin kyllä tuo on nyt niin säälittävä. Ihan hukassa koko koira, ilmekin itkee ja mikä pahinta ruoka ei maistu. Ei edes piimän kanssa (tiedoksi Aksu ei ole tätä ennen jättänyt ruokaansa syömättä) eikä sitten kalkkunankoivetkaan (joihin en edes minäkään koskisi, niissä on kynnet tallella!) ja puruluuhun ei edes viitsi koskea. Kyllä sitä huokaillaan tylsistyneenä, että viekää nyt sitten pikkibortsulta kaikki ilo, ottakaa vaikka hampaat suusta.

Niin, eilen sitten lähtivät Remo ja kissat hoitoon. Ne lähtivät ja Aksu jäi. Tässä tietysti heti ensimmäisenä tuli mieleen, että onko paimenkoirilla tosiaan noin suuri paimennusvietti, että ne masentuvat lauman hajotessa. Ehkä joillakin, mutta se ei sitten selitä sitä, miten hanakkaasti Aksu on aina hylkäämässä oman laumansa ja miten kivaa hoitoon meno on ja siellä voisi olla vaikka kuinka kauan.

Kunhan nyt pikkukakara kiukuttelee, että nuo pääsi jonnekin kivaan paikkaan ja mä jouduin jäämään tänne. Epistä. No katsotaan iltapäivällä kuinka epistä se on. Luulen, että mieli kääntyy ja herra päästää bileet valloilleen. Toivottavasti ei. Onneksi meillä on ollut nyt ihan hyviä päiviä, ilman yllätyksiä. Mutta ettei vaan olisi huono enne. Ehkä minusta on vain tullut hieman vainoharhainen tuon kakaran suhteen.

Mutta Remoa oli hauska viedä, enpä ole vanhuksen nähnyt noin intoutuvan tepastelemaan autossa, kun käännyimme Pinsiöntielle ja kun sain auton ajettua pihaan jäin tosiaan haavi auki. Ukko, joka ei todellakaan ole koskaan piipannut, joka ei vingu piipitti kuin viimeistä päivää. Ilmeisesti sitä on tosiaan lällitty viimekerralla kunnolla. Ja siinähän se pariskunta, makoilivat kuin kaksi marjaa selkä selkää vasten. On tainut meidän Remo rakastua kaksivuotiaaseen tiibetinmastiffiin.

Niin muuten, Kävimme viime maanantaina eläinlääkärillä. Tällä kertaa Remon kanssa, se kun alkoi ontua lauantaina tassuaan (huomaa jälleen viikonloppu!). Kaksi kuukautta ilman eläinlääkäriä, ihan mieletön aika.  Me tosin ajattelimme Remon tassun olevan vanhaa vaivaa ja odottelimme rauhassa levossa ja kipulääkkeiden kanssa. Mutta kun sunnuntaina Remo sai jo ihon rikki tassustaan ja siitä alkoi tihuttaa verta ja turvotus kuumotti, niin pakkohan sitä oli mennä. Tällä kertaa ei ollut kyse nivelrikosta, se oli saanut jostakin märkäpaiseen (joka oli voinut tulla siitä, että nivelrikon takia Remo puree tassujaan), joka tapauksessa ukko on 10 päivän antibioottikuurilla. Samalla eläinlääkäri totesi, että vanhuksellamme on molemmissa silmissä kaihi. Sitä minä olen epäillytkin.

Tässä sitä miettii, että mitäköhän me tuon ukon kanssa tehdään. Se kun rakastaa yli kaiken tuossa metsässä juoksemista. Mutta nyt on jo tullut se ongelma vastaan, että hajuaisti on niin huono, että koiraparka eksyy eikä löydä meitä. No siihen nyt ei juuri auta huutelukaan, kun kuulo on sen verran heikko ja ilmeisesti toispuolinenkin, että siinä vaiheessa vanhus vaan juoksee ympyrää miettien missä ihmeessä ne on. Mitä sitten kun siihen lisätään heikko näkö. En uskalla edes ajatella, kun oikeasti tuntuu, että tuo hullu etsii meitä silmillään. Mutta kaikessa tässä on hyvä puoli se, että nivelrikkoisena tuo juoksujalka hiipuu eikä sitä enää jaksa mennä pidemmälle.

Ei pitäisi nauraa ukon kustannuksella, ihanahan se on. Miettikää nyt, vuosia olemme tapelleet lääkkeiden annon kanssa. Yleensä olemme tyytyneet jauhamaan lääkkeet ja sekoittamaan jauheen jauhelihaan. Avot. Nyt jostain kummasta mieleeni juolahti, että kokeilen samaa tekniikkaa kun kissoille. Eli suu auki, lääke nieluun ja pidetään kuonoa kiinni. Ei se noin helppoa ole todellakaan, ehkä juuri siksi en sitä Remolle ole kokeillut. Kissojen kanssa kun se menee siihen, että yksi pitää kissaa, toinen aukaisee suun ja salamannopeasti laittaa lääkkeen nieluun ja pitää suusta kiinni. Silti jossain ihmeen vaiheessa aina jotenkin se lääke on poskessa ja kun aukaisee suun niin sellainen limainen lääkejauheklöntti tippuu syliin. Ja ei kun uudestaan. Tässä vaiheessa sitä varotoimenpiteistä huolimatta itsellä on vähintään yksi purema ja pari naarmua. Joten on ihan ymmärrettävää, että en ole kokeillut moista kipuherkälle "pienehkölle" Remolle.

Mutta nyt sitten tuli kokeiltua. Ukon suu auki. Remo hämääntyy, mitä nyt hampaita rupeat tarkastamaan eikä edes yritä liikahtaa. Joten ehdin hyvin laittamaan käden suuhun ja lääkkeen nieluun, käden pois suusta ja suun kiinni. Tässä vaiheessa Remo jo tajuaa, että hei jotakin sä teit, mutta sitä miettiessään se nielaisee ja loppuviimein kun irrotan otteen kuonosta Remo on jo unohtanut, että jotakin outoa tapahtui. Se kun muistaa ainoastaan sen, että jokaisesta hoitokerrasta saa namin.

Tämä tuntuu jo rikollisen helpolta. Viidennen kerran jälkeen todellakin uskon, että kissoilla ja koirilla on eroja. Mutta silti tuntuu, että Aksulla en viitsi edes kokeilla. Herra kun on vielä yksinkertaisempaa lajia. Lääke nakkiin ja pari nakinpalaa käteen ja kaikki on hävinnyt.

Joten hyvää hiihtolomaa kaikille! Meidän kaksijalkainen porukka suuntaa nenänsä kohti lappia ja nauttii viikonverran karvattomasta elämästä. Turha luulo sen suhteen, mutta ainakin muutoin eläinvapaasta.

Sitten tuleekin mielenkiintoiset vaiheet, kun haemme Aksulle 1-vuotissynttärilahjaksi kolme kanaa ja kukon. Saa sitten herra paimentaa laumaansa kesällä omalla pihallaan. Tosin en tiedä mitä kanat ja kukko siitä pitävät, mutta ne tulee niin nuorina, että ehkä ne tottuvat tuohon meidän touhupeppuumme.