Olimme jälleen hakuilemassa. Näkyyhän se tuossa kakarassa, että väli on armottoman pitkä eikä muistiin jää paljoakaan edellisistä treeneistä. En edes odottanutkaan hirveästi edistystä.

No se hyvä puoli oli, että intoa riittää ja Aksu oli melko hyvin hallinnassani. Liekö taskussani olevilla nakeilla jotakin tekemistä. Aloitimme yllättäen hampaiden katsomisella. Sami sai tosiaan tehdä töitä, että Aksu sen verran luotti, että antoi katsoa hampaat rauhassa. Kyllä tuo pelko on syvällä. Onneksi ei näytä mitenkään aggressiiviselta vaan todellakin pelokkaalta. Mutta mitä se hyödyttää. Niin kauan on kaikki hyvin, kun Aksua ei yritetä ottaa päästä kiinni ja koskea leukaperiä. Lopuksi, kun Susanna katsoi hampaat se meni jo huomattavasti paremmin. Ehkä tuo oppii jossain vaiheessa luottamaan, että kaikki ne ihmiset, jotka yrittävät katsoa hänen suuhunsa eivät ole pahiksia, jotka yrittävät satuttaa.

Treenit muutoin alkoi hyvin vauhdikkaasti. Intoa tuntui riittävän enemmän kuin koskaan. Hyvinhän tuon sai lähetettyä, otettiin ihan näkölähtöjä. En oikein pidä niistä, koska Aksu lakkaa työskentelemästä nenällään, kun luontaisesti bortsut työskentelevät silmillään. Ja näkyihän tuosta selvästi. Kun Aksu näki ja lähti tuolla yli-innolla metsään niin eihän siitä sohottamisesta mitään tullut. Toinen ei käyttänyt nenäänsä lainkaan. Mutta jotenkin se maalimies löytyi. Toinen sentään meni paremmin, kun ei näköapua ollut, niin kakara joutui töihin. Hieman se oli pyörintää, mutta tuossa jo joutui tekemään työtä.

Kolmannella käytimme näkölähtöä, mutta maalimies oli piiloutunut maastokankaan alle. Sitä sitten jouduttiin etsimään. Hyvinhän tuo meni ja tulihan sieltä haukku. Neljäs oli samalla periaatteella, mutta jälleen maalimies oli hyvässä piilossa. Ja mä luulen, että tämä on ihan hyvä tapa. Saa nyt nähdä sitten. Viikon päästä sitten. Ensin lauantaina on pelastuskoirien karsinta ja sunnuntaina päästään metsään.

Mutta ei nuo hakutreenit olleet tämän päivän kohokohta. Kyllä se oli viimeöinen perheenlisäys. Nimittäin savitaipaleen kantaa olevat maatiaiskukko Kyösti ja -kana Elviira tulivat viimein. Onpa ne kauniita tai pitäisi sanoa kai kauniita ja komeita. Meidän pienet vauvat, jotka kyllä ovat pistäneet koko perheen hellittelyvaihteelle. Kanoja on pidetty hyvänä, sylitelty ja silitelty. Pirteitä ne ovat, ilmeisesti kanaila (kanala & kanila) miellyttää. Kyllä sen eteen on tehtykin töitä. Tosin enpä olisi varma ovatko kanit samaa mieltä. Nimittäin kanat ovat valloittaneet suuren osan heidän tilastaan vaikkakin hassu kyllä nythän kaneilla olisi enemmän tilaa liikkua. Täytynee ilmeisesti keksiä kaneille jotakin... Kun kävimme ulkoaitauksessa niin Sulo piti huolta, että hänen koppiinsa ei kyllä mennä. Mutta hienosti ne pärjäävät yhdessä, eivät juuri välitä toisistaan.

Täytynee laittaa kuvia, meidän uusista tulokkaista.