Johan sitä odottikin kuusi vuotta.

Nimittäin olin sitten tänään Pirkanmaan pelastuskoirien infotilaisuudessa. Samalla ilmoittauduin sitten karsintoihin, jotka ovat 26. päivä. No Aksulle se on leikkipäivä. Ihmettelen, jos kakara ei läpäise testiä.

Vaikein lienee tuo 9 millisen pamautus, mutta eihän tuo paukkuarkuudesta ole antanut merkkejä ja matkaa on kuitenkin 30 metriä. Mutta miten lie lellimisten, riehumisen, pimeässä haahuilujen, ihmisiltä makupalojen hakemisen tai raunioilla telmimisen kanssa. Ja mahtaakohan tuo tokoilla, kun parhaimmat makkaratkin saa olla mukana. Joten emmeköhän me pärjää.

Sitten alkaakin viiden kerran alkeiskurssi ja jos olemme tarpeeksi hyviä niin pääsemme 10 kerran jatkokurssille. Ja sen jälkeen onkin pienryhmään karsinta. Ilmeisesti kriteerit ovat tiukentuneet sitten viime kerran, sillä koirakon tulee toimia hyvässä yhteistyössä, koiran ominaisuuksien tulee olla etsintäkoiralle sopivia sekä ohjaajan tulee olla kiinnostunut kilpailemisesta ja mahdollisesti myös etsintäkoiratoiminnasta.

Oikeastaan onhan se ymmärrettävää, kun miettii mitä varten yhdistys on perustettu ja mihin se tähtää. Kysyntä on sen verran kovaa, että on mahdollisuus kuoria kermat päältä. Mutta silti olen melkoisen toiveikas. Jos Aksu ei omaa riittävää toimintakykyä, tempperamenttiä, kovuutta ja taistelutahtoa niin minä ihmettelen. Jos ongelmia tulee niin kyllä ne siellä narun toisessa päässä on. Silti kauhistuttaa ajatus siitä, että minä joudun opettelemaan lukemaan karttaa, kompassia ja suunnistamaan. Onneksi on opettaja omasta takaa. Vaikeaa se silti tulee olemaan minun suuntavaistollani. Taitaa tuo gps navikaattori joulupukin lahjalistalla...

No hyvästä yhteistyöstä ei tänään voinut juurikaan puhua. Tuli nimittäin samalla käytyä läheisellä lenkkipolulla haahuilemassa ja hieman tokoilemassa. Taas oli korvat ihan jossain muualla eikä kontaktista ollut tietoakaan. On se hienoa, kun koira seuraa pää milloin mihinkin päin kääntyneenä. Ainoa hyvä puoli oli, että tällä kertaa sentään tajuttiin mitä tarkoittaa seisominen, siinä kun sai tarkkailla rauhassa... Se siitä edistyksestä, ei tainut olla kuivat maksapalat minkäänarvoisia. Mutta ainakin jollakin oli hauskaa. Voi sitä lumetonta intoa, kun maa tuoksuu, keppien maailmaa ja tuoretta multaa. Eihän tuolle voinut muuta kuin nauraa.