Eilen sitten pääsimme kentälle, vihdoista viimein.

Täytyy sanoa, että minä olin melko hermona, lähdin sillä periaatteella, että Aksu ei välttämättä näe eikä kuule yhtään mitään. Ei viitsi tehdä liikkeitä ja vinkuu ja vonkuu muiden koirien perään.

No onneksi ei ihan noin huonosti mennyt. Eihän jätkä samalla tasolla kyennyt olemaan kuin kotona, mutta ei se yhtään ihme ollutkaan. Mutta se mikä oli upeaa oli nähdä miten innoissaan jätkä oli menossa kentälle ja kuinka mielettömän innostunut Aksu oli töitä tekemään. Tauko ilmeisesti teki hyvää, koska nyt ei ollut näkyvissäkään virkamiestoimintaa.

Otimme tosi lyhyet treenit ihan tarkoituksella, muutama liikkeestä istuminen ja makuutus. Maassa olossa oli se hyvä puoli, että kakara tosiaan pysyi maassa vaikka samalla kentällä kaveri sai leikkiä pallon kanssa. Liikkeestä istuminen ei oikein toimi, kyllä siinä itse saa hieman pysähtyä, että toinen malttaa paikallaan pysyä, mutta kotona tuo toimii paljon paremmin, joten ei kai pitäisi huolestua. Oikeastaan lyhyet treenit oli ihan hyväkin, koska tuohan olisi nyt tehnyt ihan mitä vain, että treenit olisi jatkunut ja tarjosi niin sivulle istumista kuin makaamista. Kiva nähdä tuossa ukossa vauhtia myös kentällä.

Ja jälleen Aksusta tuli minun koirani. Illalla sitä tultiin kuuliaisesti pääni viereen lattialle makaamaan, tässä muutama päivä menikin oven suussa makoiluksi.