Nimittäin hajuihin. Oltiin pitkästä aikaa Kyötikkälässä treeneissä. Tokoilua tosiaan, ei voisi lajista samaan aikaan edes puhua. Itku meinasi tulla, kun tällä kertaa ohjelmana oli kontakti ja seuraaminen. Ja kakara taas ei osannut kumpaakaan.

Yksinkertaisesti käskyt ei mennyt kuuleviin korviinkaan. Lihapullat taas ei maistunut. No otimme pelkkää lelulla leikkimistä ja mukana pyörimistä ilman käskyjä. Hitto, kun se ei edes siihen pystynyt. Ihan oikeasti. Mitä ihmettä me kentällä tehdään? Lelusta kyllä herra kuumeni ja kyllähän se pariin otteeseen kykeni kulkemaan oikeassa paikassa lelua tuijottaen.

Lopuksi otimme luoksetulon siten, että ohjaaja piti Aksua minä houkuttelin ja juoksin pois. Pysähdyin ja kutsuin. Kun Aksu oli lähellä huusin vapaa ja heitin lelun. Leikimme ja juoksimme autoon.

Että näin tällä kertaa. Kun kotipihalla seurautin niin upeat kontaktin, työinto ja kertakaikkiaan nättiä seuraamista, käännöksineen. Eli kyllä tuo osaa. Mutta hajut vie mennessään. Kai minä alan karjaisemaan, että ei ja kehun kun lopettaa. Ei tuommoinen ole mistään kotoisin. Ehkä me aletaan käymään pari kertaa viikossa tokoilemassa kentällä. Kyllähän nuo viisaammat sanovat, että silti kannattaa ryhmässä käydä, vaikka koira ei kykenekään omalle tasolle. Tai edes millekään tasolle. Pitäisi orientoitua, että Aksu ei osaa yhtään mitään vaan meidän pitää vaan yrittää saada tuota johtajuutta ja hauskanpitoa kentällä. Raivostuttavaa.

Mutta saatiin me sentään lupa käyttää Pälkäneen metsiä omiin hakuiluihin. Porukka on periaatteessa kasassa, ongelmana on se, että ohjaaja puuttuu, joten treenaaminen jää harrastelun asteelle. Mutta ehkä me joku saadaan vierailevaksi tähdeksi. Pääasia, että saisimme jotain tehdä, ettei koko harrastus tästä nyt sitten jää pois.