Eilen meni pikkuhukan treenit niin penkin alle, kuin jollakin voi mennä. Aksu ei yksinkertaisesti tehnyt juuri yhtään mitään. Takuuvarmatkin liikkeet kuten luoksetulo, sivulle tulo ja maahan meno ei kiinnostanut uusien ryhmäläisten takia ja ensimmäistä kertaa en yksin kertaisesti saanut maanitteluilla, makkaralla tai edes moittimalla Aksua tottelemaan. Eikä kyse ollut siitä, että toinen ei osaisi, motivaatio oli vain pyöreät nolla. Varmaan jengi mietti, että miksiköhän nuokin on kakkostason jatkokurssilla, kun eivät osaa mitään. Ei vaan, kyllä siellä keskitytään niin omiin treeneihin, että ei sitä toisten suorituksia huomaa.

Tosin jo lenkille mentäessä näin, että Aksu vetää, nuolee maata ja nuuskuttaa nenä maata myöten. Eli, mitä tuollaisella päivällä pitäisi tehdä. Ei kyse voi olla tottumattomuudesta, jos pari päivää aikaisemmin hihnalenkki ohituksineen meni hyvin ja jos kerran tuolla mätsäreissä täsmälleen samoilla eväillä oltiin niin työintoisia kuin vain voi olla. Kai me jatketaan ryhmässä notkumista. Onhan tuo sosiaalistuminen hieman edistynyt, ohittamiset ovat parantuneet, hihnassa ei juuri vedetä ja ihme piippaaminen on loppunut. Mutta silti.

Voi kun Aksulla olisi yhtä suuri into toteuttaa itseään työskentelemällä kuin tuolla meidän Kyösti-kukolla. Se kun on tässä lähes taukoamatta toteuttanut missiotaa herättää koko kylä viiden aikaan aamusta. Pitää ilmeisesti keksiä jokin pimennysverho.

Muutoin, viime viikolla Aksu karkasi kolmesti. Ensin metsästä omalle pihalle, kun kuuli kaukaa vieraiden tulon. Se ongelma vain oli, että ne haki vain unohtuneen pyöräilykypärän, joten jossakin tuo kakara oli, kun me naarasimme rantaa. Toisen kerran Aksu lähti pihalta minun haravoidessa. Tajusin vain, että nyt on ollut liian hiljaista. Siellähän se loppuviimein löytyi, puolen kilometrin päästä eräältä pihalta. Kolmannella kerralla samoin lähdettiin pihalta ja pojat löysi sen tällä kertaa jalkapallokentältä. Ilmeisesti oli kaikilla kerroilla juostu oikein kunniakierrokset, sen verran puuskutettiin. Nyt sitten Aksu on ollut tarkkailunalaisena ja viikkoon ei ole kadonnut pihalta, jos vielä kerrankin lähtee niin en aio toista vapaana pitää. Me kun toivomme, että syksyllä emme törmää suloisiin mustavalkoisiin koiranpentuihin. Se kun tästä nyt vielä puuttuisi.

Olemme enemmän tai vähemmän naksutelleet, ei tuo oikein tajua mikä on homman nimi, mutta nyt olen ottanut katsekontaktia, jos yhdistäisi siihen, että minä odotan toisen tekevänkin jotakin. Remokin on vihdoin innostunut treenaamaan. Ilmeisesti tämä on herran arvoista touhua. Kumma juttu. No Remolta en vaadi yhtään mitään, joten siitä kai on kiva saada herkkuja ilman työtä. Samoin ostin yliääniaaltopillin Aksun iloksi. Eniten sen takia, että jos nyt säälisi noita naapureita, kun meillä aina huudetaan ja säästyyhän nuo omatkin äänijänteet. Toisaalta suusanalliset käskyni on kokenut hieman tappiota tässä lähiaikoina ja haluan tehdä pillin äänestä takuuvarman. Eilen metsälenkillä kokeilimme miten toimii. Tein yksinkertaisesti niin, että joka kerta kun Aksu tuli luokse ilman pyyntöä puhalsin ja annoin namin. Hienosti poika oppi kerjäämään metsässä. Mutta hällä väliä, kunhan pysyy lähellä. Vielä en edes yritä kutsua pillillä, josko tuo oppisi ensin yhdistämään äänen, toiminnon ja palkan ihan itse. Yllättäen Remoa ei innostanut moinen touhu. Tässä kun joutuu jo vähän tekemään töitä.

Ehkä tämä taas tästä, nyt aiomme keskittyä hieman enemmän tokoilemaan ja ajattelin, että voisihan tuota jälkeä ja esineruutua ottaa pari kertaa viikossa. Jos motivaatio tekemiseen hieman nousisi jälleen kerran.