Vaikkakin parantamisen varaa olisi vaikka muille tarjota. Olimme jälleen Kyötikkälän kentällä. Itse täytyy sanoa Aksun puolustukseksi, että taas oli sellainen viikko, että kotona ei tehty mitään, tosin en minä juuri kotona ole ollutkaan.

Autossa koiraa ottaessa huomasin, että kuumana tosiaan käydään ja komentaminen oli sitä lajia, että hermot meinasi mennä. Kyllähän tuo tasaantui, kun kävelimme viitisen minuuttia ennen treenejä. Kentälle mennessä oli kiva huomata, että veto oli nimenomaan ihmisryhmää kohti eikä toisesta suunnasta tulevaa koiraa juuri huomioitu.

Hieman ennenkuin tulin kentälle otin Aksun vierelle ja toistin yhdessä käskyä ja kehuen menimme vapaamuotoisesti seuraten paikalle, istutin Aksun ja esittäydyin. Tämä meni hienosti, tosin Aksu hieman hyppi vastaan, mutta muutoin ok. Otimme seuraamista, josta kontakti ja keskittyminen oli kadoksissa.

Vinkkinä sain lyhentää askeliani ja nopeuttaa vauhtia. Muutama askel ja käännöksiä paljon. Vaikutus oli tosi upea. Vieläkään ei paikka ja kontakti ollut sitä, mitä pitäisi, mutta tässä oli jo tekemisen meininkiä. Meillä oli makkaraa matkassa ja se ei oikein taasen tunnu toimivan. Pitänee ilmeisesti lisätä leikin määrää ja alkaa siirtyä pikkuhiljaa patukkapalkkaukseen ja vahvistaa kehun merkitystä.

Kun saisi itsensä tottisasteelle. Sitä kun pitää hinkata ja tehdä, jotta tulee oikea tatsi. Tänään onneksi kentällä meni jo paljon paremmin, ehkä tuo kakara taas oppii orientoitumaan treenaamiseen muutaman kerran jälkeen.