Joskus tuntuu, että jos tuon pennun meinaa saada pidettyä terveenä ja lonkat aikuisenakin kunnossa pitäisi Aksu kääriä pumpuliin ja varoa kaikenlaisia virikkeitä.

Meillä kun vauhtia ja vaarallisia tilanteita tuntuu riittävän niin Aksun toimesta kuin Remon ystävällisellä avituksella. Ei kyllähän minä ymmärrän, että vanhus haluaa mennä edes ovesta ensimmäisenä sisälle, mutta niin haluaa pentukin. Joten voi vain kuvitella miltä tuollaisesta rääpäleestä tuntuu, kun 48 kiloa jyrää päälle. Hetken sitä huudetaan ja onnutaan. Mutta hei, myös opitaan, nykyään odotetaan hienosti toisen menoa, tosin hieman kauhua silmissä.

Muuten kyllä meidän hoffi antaa lelunsa ja puruluunsa suusta, jos toinen pyytää. Sitä minä ihmettelen suuresti. Kai se sittenkin pennusta pitää, vaikka yrittääkin esittää välinpitämätöntä. Mutta ärähtely on tosi vähäistä. Mutta ymmärränhän minä miten vaikeaa tuollaisen pienen rääpäleen kanssa on mitään tehdä. Ja mustasukkainen tuo on, eilen ei tultu edes tervehtimään, mitäs vien toisen vielä autolla jonnekin. Sitä kun ei niin vain niellä.

No eipä tuo tunnu varovan itseäänkään, milloin se on rapuissa pääedellä tai kolauttaa nuppinsa puunrunkoon. Sitä kun ei oikein aina hahmota minkäkokoinen on. Ainakaan nelistäessä tuhatta ja sataa. Mutta oli se onni kuulla, että muutkin bortsupennut koheltavat. Ja saavat mahansa sekaisin.

Sitä tuo osaa, ollaan oltu tässä pari kertaa ripulilla ja yökkäilemässä. Minä jo kauhistelin, että on siinä käytöstavat, kun syö omaa oksennusta. Mutta jälleen joku viisas sanoi, että se vasta huolestuttavaa olisi, jos ei söisi.

Joskus en oikein ymmärrä tuota koiranlogiikkaa.

Mutta muihin aiheisiin. Eilen olimme pentutapaamisessa. Sieltä päällimmäisenä jäi mieleen kolme asiaa. Yksi, koirani haukkuu yhtä paljon kuin suomen pystykorva. Tai ainakin melkein, se hyvä puoli on, että sentään haukku hiljenee hyssyttelemällä ja sormen nostamisella. Kaksi, meillä osataan leikkiä eikä pelätä turhia. Aksu kyllä tarkkailee, mutta niin se riehui sellaisen kämmenen kokoisen pennun kanssa, jolla elohiiri oli päässyt valloilleen kuin pari viikkoa vanhemman australianpaimenkoiran kanssa. Tosin jälkimmäisen omistaja oli kauhuissaan koko erosta, kunnes kerroin meidän hoffista. Sen jälkeen tuollainen 10 senttiä ei tunnu miltään. Mutta kaikkein paras löytö oli päivää nuorempi bortsupoika Eemeli. Vaikkakin Aksu oppi alistamisen jalon taidon. Minä jo kauhuissaan katselin toisen nylkytystä, että joko se tuonkin oppii, kunnes taas muistin niin eihän se seksihaluja tarkoitakaan. Saas nähdä miten pojat pärjäävät, kun he tänään tapaavat toisensa vapaana.

Muuten tapaamisessa meni ihan hyvin, Aksu loppu viimein totteli hyvin innostuneisuudestaan huolimatta, ehkä kuitenkin asiaa auttoivat makupalat... Ahnetta koiraa on helppo houkutella. Teimme joitakin ohitusharjoituksia, jotka sinäänsä menivät Aksulta sivusuun. Eihän se edes tajunnut ohittavansa muita koiria, kun makupala oli suun edessä. Luoksetulo oli rutiinia, samoin rakennuslavan päällä kävely. Samoin tutustuessa toisiin pentuihin Aksun sai tosi helposti pois jälleen nameilla houkutellessa. Ilo oli huomata, että rauhoittumisharjoituksissa tuo poika oivalsi melko nopeasti, että hei tässähän ei tehdä yhtään mitään.

Mutta päivän paras anti taisi sittenkin olla treenien jälkeen, kun mentiin uimahallille poikaa hakemaan. Siinä puoli tuntia hallin edessä istuessa opeteltiin kärsivällisyyttä ja etenkin sitä, että ihmisiin ja toisiin koiriin ei tutustuta. Pariin otteeseen jouduin sanomaan, että pentua ei voi tulla silittämään tai älä nyt tuo sitä koiraasi, tätä ei ole edes rokotettu. Mutta tuttuja saa tervehtiä, joten valmentaja sai hienot pusut ja Aksu vielä hienommat kehut. Sinäänsä odottaminen meni hyvin, kyllä sitä pureskeltiin keppejä, käpyjä, mutta myös istuttiin hiljaa ja viimein nukahdettiin. Jätkä simahti täysin. Tosin mies nauroi kotona, että jaa sitä viedään pentu harjoituksiin ja sitten pitäisi ilta olla rauhallinen, akut kun oli latautunut jo autossa...