Tänään tuli kasvattajalta ikäviä uutisia. Aksun Onni-veljellä on löytynyt sydänsairaus. Nyt vain täytyy toivoa, että lääkitys tehoaa ja syksyllä näemme kasvattajapäivillä yhtä iloisen veijarin kuin viimeksikin.

Silti vaikka sitä tunsi empatiaa ja tyytyväisyyttä, että Aksu on terve niin treeneissä kyllä tuon olisi voinut manata maan sisälle. Osasin jo alussa pelätä, että mitä tulee, kun nuo vieraat hajut ja koirat tuntuvat kiinnostavan kokoajan enemmän.

Jo treeneihin mentäessä alkulenkillä huomasin, että näin tällä kertaa. Meillä on rutiinina tehdä yksittäisiä tokoliikkeitä ennen treeniä, hieman leikkiä ja rapsutella. Näin olemme tehneet pennusta asti. Tänään oli aivan samat namit, mitkä ovat aina olleet (ne ovat aiemmin toiminneet kuin häkä). Nuori herra päällepäsmäri ei sitten lenkillä tiennyt mitä tarkoittaa sivu-käsky, saati sitten seuraa. Ei kiinnosta, heitä ne namit nyt nenän edestä pois, että saa haahuilla rauhassa. Älä viitsi lääppiä se häiritsee. Heitä nyt tuo vanha naru pois, ketä se kiinnostaa. Eli yritä siinä nyt sitten löytää jonkinlaista keinoa, jolla minä olisin ollut edes hieman kiinnostava. Ei sitä minun leluni, houkuttelut tai namit kiinnostanut. Ei edes leikkimään en toista saanut innostettua, joka suoraansanoen on jo ihme. Sitä vaan piti nuuskia joka paikka, merkkailla ja vähääkään kun joku koira tuli vastaan niin intoilla.

Ihana lähteä treenaamaan tästä asetelmasta. No ensimmäisenä oli seuraamiset käännöksineen, pysähdyksineen. Samaa loistavaa tasoa jatkettiin, että mulla oli huonoja eväitäkin. Kyllä sitä ajoittain näki, että jotakin Aksu osaa ja kyllähän se siellä narun perässä tuli, mutta keskittymiskyky oli onneton, ihan kun tuon koiran kanssa ei olisi koskaan tehty yhtään mitään. Maassakaan tuo ei pysynyt sekuntia pidempään, kun sen ensin sinne jollakin keinolla sai. Tuli mieleen aikojen alut, kun Remon kanssa yritettiin treenata ennen leikkausta. Suoraan sanoen teki mieli pakata koko koira autoon ja lähteä menemään.

No jatkoimme kuitenkin hypyillä, ne aloitettiin aivan alusta opetellen. Hei haloo, tuo kompuroi matalaan esteeseen ylittäessä, jäi nuuhkutteleen kesken ylityksen ohjaajan takinlievettä. Hyvä kun ei merkannut estettä. Ei paljon auttanut maanittelu tai tiukka sävy. Onneksi tuli tauko! Tauolla ihan hyvin tuulisesti kysyin Tainalta (ohjaajaltamme) haluatko ostaa hyvän bortsu-uroksen? Napisin, että tämä on tasan tarkkaan viimeinen uros, jonka ikinä tuun ottamaan.

Ilmeisesti haukkuminen tehosi. Nimittäin tauon jälkeen hypättiin taas, ensimmäinen hyppy meni hieman haparoiden, mutta kumma kyllä, sen jälkeen näki, että tuon koiran päässä naksahti jotakin. Johan kerrassaan namini alkoivat kiinnostaa. Aksu kyseli mitä nyt tehdään intoa täpisten ja voi se kontakti kun testasin pieniä käännöksiä ja seuraamispätkiä. Liikkeet meni puhtaasti ja teki mieli purskahtaa itkuun. Onhan se minun koirani vielä siellä jossain olemassa. Tämän innon takia me täällä olemme käyneet, sen takia, koska meillä on ollut hauskaa. Lopputreenit meni aivan mahtavasti.

Kunnes sitten poikaa uimalasta hakiessa Aksu palautti minut maanpinnalle. Kun koiran sain autosta kuulo läksi, namit maistui puulta ja joka ikinen kivi kiinnosti enemmän kuin minä. Vastaantulevat koirat villiinnytti täysin eli se siitä sitten tällä erää. Ihan oikeasti, olen miettinyt pääni puhki olenko tehnyt jotakin väärin? Pari viikkoa sitten tilanne oli aivan toinen. En mielestäni ole voinut edetä liikaa treeneissä tai treenannut liikaa Aksun kanssa, mutta jokin nyt on. Eikö tuo koira ole sittenkään oppinut keskittymään toisten koirien joukossa, olenko opettanut siitä noin häiriöherkän vai jyllääkö nuo hormoonit nyt niin kovasti vaiko molempia? Tämä menee kokoajan vain hullumpaan suuntaan. Nyt nimittäin välillä kotona ei herraa edes ruoka oikein kiinnosta. Mitä sitä nyt aina samaa vanhaa syömään. Eikä lenkillä edes raaka liha innosta, jos koiria on lähettyvillä. Ja minä kun pidin tuota ahneena ja työintoisena. Ehkä se sitä onkin taas joskus nuoruuden huumansa jälkeen.

Ainoa muutos mitä on ollut, on se, että olemme käyneet paikoissa, joissa on paljon koiria. 1. kerta oli rauniokarsinnoissa ja sen jälkeen olemme olleet kahdissa tokokisoissa. Olisiko ne voineet vaikuttaa niin paljon? No me kuitenkin jatkamme itsemme nolaamista mentaliteetilla, kunhan roikumme perässä ja teemme sillä tasolla mitä huvittaa. Tuskin siitä haittaakaan on tai ehkä on vaikka en vaadikaan enää treeneissä samaa osaamista.