Upean viikonlopun jälkeen paluu arjen harmaaseen on tylsää. Tai näin ilmeisesti ainakin Aksun mielestä. Siis heti sen jälkeen, kun univelat saatiin kuitatuksi. Taisi vapaus maistua liiankin hyvälle, kun tuolle matkalle jäi kuuliaisuus melko hyvin. On sitä sen verran usein tällä viikolla muistutettu siitä, kuka täällä taloudessa kaapin paikan määrää edelleen. Onneksi poika on nöyrä vaikka hieman kovapäinen ja hidas oppimaan.

Mutta hei jotain kohtuutta. Mietin tuossa kuuden tunnin ajomatkalla ja tässä iltaisin herran käytöstä. Olihan koirus koko viikonlopun vapaana, telmimässä pitkin poikin mantuja sisarustensa kanssa, joten ei se yhtään ihme ole, että kotona muistutukset siitä, että edelleen et saa viedä laukuista tavaroita tai ettei voi jäädä ulos vaikka minä menen sisälle. Onhan ne hieman vaikeita sulattaa.

Mutta yhden asian iloikseni olen huomannut: Aksu ei enää komenna kissoja!!! Ne ovat ilmeisesti melko tylsiä kavereita sitten kuitenkin.

Muuten olen erittäin tyytyväinen oikeastaan molempien koirien käyttäytymiseen reissulla ja tietenkin itse reissuunkin. Tulipa todettua, että kun viisi noista pennuista näki ja katseli niiden touhuja niin oikein sitä Minna osasi arvailla, että kyllä tuo minun pentuni on. Kyllä se oli se, joka tuolta mukaan olisi edelleen lähtenyt, jos olisi saanut valita.

Jännä havainto oli, että ainakin mielestäni jokainen pentu oli löytänyt oman oloisen omistajan, vai meneekö se toistepäin. Samoin oli vanhempien koirien kanssa, vaikka niillä tosin taitaa jo aika paljon opittu käytös sanella olemuksen, mutta ei kaikkea kuitenkaan. On siinä taito osata sanoa, ketä sopii kenelle.

No, kyllähän tuossa automatkalla tuli mietittyä kerta jos toinenkin Aksun itsenäisyyttä ja luottamusta siihen, että minä en katoa mihinkään. Tosin tuli sitä mietittyä sitäkin, että olisiko koko koira edes huomannut minun poissaoloa. Onko se sitä, että pentu todella luottaa siihen, että minä olen ja pysyn hänen elämässään eikä minun tekemisiä tarvitse vahtia vaan minä vahdin sen tekemisiä vai onko se sitä, että toinen ei ole leimaantunut riittävän hyvin?

Toisaalta sen verran kiitollisena matkalla koira painautui kättäni vastaan ja sen verran onnellisen oloisena Aksu tulee ulkona tai sisällä luokseni katsoen, että mitä nyt tehdään. Tässä minä olen, ihan sinua varten, joten tuskin minun tarvitsee epäillä. 

Ja onhan se niin, että itsenäistä ja luottavaista pentua minä halusin ja sen olen saanutkin. Miten monta kertaa olenkaan tuskaillut Remon jatkuvaa tarkkailua siitä, missä minä olen, kyseleviä katseita saanko tehdä tämän, onko nyt hyvin ja sitä iän ikuista mustasukkaisuutta. Hellyyttäväähän se on, mutta eikö sitä jo kymmenennen kerran voisi uskaltaa tehdä jotakin itsenäisesti, jos siihen aikaisemmin on annettu lupa?

Mutta täytyy sanoa, että olin kovin ylpeä hoffin rotaleestani, sen kärsivällisyys oli huippua viikonloppuna. Sitä oikein näki, kuinka koiraa harmitti, kun piti olla kiinni eikä saanut juosta vapaana, kuten muut koirat. Toisaalta tuolle riittää, että se saa olla mukana. Olenkohan liikaakin kovistellut sitä, kun Remo on noin alistuva vai onko se vain niin vahva piirre koiran luonteessa?

Ja Aksu, mitä siitä nyt sanoisi, se on Aksu. Täytyy sanoa, että itse en määritellyt sille menemisiä viikonloppuna, en kertaakaan torunut, kun se mennä viipelsi pitkin maita ja mantuja. En nähnyt siihen syytä, ei ollut vaaraa ja mielestäni edelleen oli hyvä, että näin pennun luonnollisen käyttäytymisen. Nyt vain ollaan pari päivää makseltu velkoja siitä. 

Maanantaina itsenäisyys meni sitten siihen pisteeseen, että minulta meni hermot. Totesin, että luokse huutaminen ei auta yhtään mitään, se on vain hauskaa. Kolmannen kerran kanniskelun jälkeen oppi ei mennyt perille, joten ainoa vaihtoehto oli vain luottaa, että pentu ei karkaa pihalta ja jättää se sinne ja sulkea ovet. Siellä toinen selkeästi huokaisi, jess vihdoin tuokin tajuaa, että haluan olla rauhassa. Sen jälkeen tuli ihmetys ja jäätiin pihalle istumaan: Olikohan tässä nyt kaikki niinkuin piti. Ja minä hölmö kuvittelin, että kakara olisi jo kypsää kauraa ja menin kutsumaan. Taisi Aksu vain todeta, että joo on se vielä elossa, mikäs tässä mä jään tänne.

Laitoin oven kiinni ja odotin, että toinen hätääntyisi ja alkaisi itkemään. Tuoko? Älä naurata. Puoli tuntia se jaksoi touhuta pihalla ja sitten katosi. Arvelin, että nyt on toinen oven takana odottamassa. Kyllä sitä kylmäsi ajatus karkaamisesta, mutta toisaalta minne se menisi, kun ei ennenkään pihalta ole mennyt. Odotin vartin ja kyllästyin. Ilmeisesti pentu ei ole sitä sorttia, että se hätääntyisi. Joten avasin oven ja olin täysin välinpitämätön kakaraa kohtaan. Siinä meni tovi ennenkuin Aksu tajusi, että hei mä tosiaan olen ilmaa, Remoa kyllä silitellään, mutta onkohan toi suuttunut jostain. Huokaisten pentu meni petiinsä ja alkoi jäystää luutansa. Odotin siihen asti, kunnes liikkeeni ei tehneet vaikutusta ja hain nakin keittiöstä ja kutsuin. Voi sitä riemua, voisi sanoa, että Aksu oli repiä peliverkkarinsa, kun sittenkin välitin.

Ja tuo tepsi, pari kertaa olen joutunut ärähtämään ja lukemaan lakia, mutta pääsääntöisesti olen edelleen ihan kiva olla olemassa. Ja tänään sitä jälleen nelistetään pää kolmantena jalkana heti kun ääneni kuulee.

Mutta ilmeisesti kekseliäisyyttä tässä tarvitaan jatkossa, kun miettii, että eihän se uhmaikä ole edes vielä alkanut.

Mutta kaiken kaikkiaan, mahtava reissu, käteen jäi monta vinkkiä ja oppia. Oli upea nähdä kuinka erilaisia bortsut voi olla. Ja kaikkein hienointa oli nähdä kuinka hyvä sitä oli jälleen olla koiraporukoissa mukana, hieman jo treenaamassa ja ainakin kentän laidalla tunnelmia haistelemassa. Johan siitä on viisi vuotta kulunut.