Ja vieraskorea. Olinpa kovin ylpeä pienestä pennustani. Olin niin huolestunut miten toinen pärjää yökylässä ja riittääkö muiden hermot energiapakkaukselleni.

No ehkä aliarvioin pennun käyttäytymisen tai sitten minulle ei kerrottu kaikkea. Ei meidän vanhimman pojan ensihoidossakaan kerrottu, että vauva oli huutanut pari tuntia. Ehkä huolestuneiden vanhempien ei tarvitse tietääkään, ehkä se on sama omistajien kanssa.

Kummillahan tuo kakara oli hoidossa. Ainoa kamala juttu oli kerrostalon kiviset kierreportaat. Että sellaisiakin voi olla olemassa. Mehän olemme välttäneet noita portaita ja se näkyi. Mutta Aksumaiseen tapaan, kun joku on hieman vaikeaa ja pelottavaa luottamus ihmiseen voittaa ja kai tuolla ruokahoukutuksella oli jotain osaa. Ja hienostihan se oli kuulemma portaat kiivennyt. Yhtään poika ei ollut haukkunut. Mitään pahaa ei ollut tehnyt tai siis laskua minulle ei osoitettu ja kiltisti oli kulkenut ja totellut.

Kyllä voi kiittää sekä koiraa, että asiantuntevia kummejani. Ihanaa, että tuollaisia ihmisiä on. Mutta oli se vastaanotto minun tullessani riemukas. Oli sitä kiva huomata, että ikävä oli ainakin vähän ja ilmeisesti Aksu ei kaikesta huolimatta ole vaihtamassa osoitetta, ei edes omissa unelmissaan.

No sunnuntaina menimme Raffe-veljeä katsomaan. Oi, kuinka upea poika siitä on tullut, kaunis ja tosi kivan oloinen, hieman pienempi korkeudeltaan ja myös pituudeltaan kuin Aksu. Raffella oli aivan eri tyyppinen turkki kun meillä. Meillä on silkkinen, Raffella hieman oikein likaahylkivä, tiivis ja vähän niinkuin öljykangas, totaalinen maastoystävällinen. Päähän Raffella on tosi kaunis ja hieman kettumainen, meillä kun on tuollainen sudenpää enemmänkin.

Pojat tykkäsivät juosta ja telmiä. Hieman vieraanvaraisuutta Aksulta olisi kaivannut, se poukkoroi ja rehenteli oikein olan takaa. Edelleen Raffe oli Aksun mielestä perästä vedettävä malli, ainoa vaan, nyt ei ollut kaulapantaa. Lopulta, kun ärähdin ja pyöräytin kunnolla niin johan loppui. Se on jo saavutus.

Luonteeltaan pojat ovat melko samanlaiset, tosin Aksu on huomattavasti itsenäisempi, mutta Raffe puolestaan uskollisempi, pehmeämpi ja ohjaajaystävällisempi. Mutta kaiken kaikkiaan oli aivan ihana nähdä ja jutella taas.

Sitten viimein olimme menossa ystäväni luo, jossa Aksun oli määrä olla kolme tuntia sillä aikaa, kun olimme keikalla. Siellä Aksu oli kuulemma melko rauhallinen, touhuili omiaan ja välillä kävi ystävääni katsomassa. Lenkillä he olivat käyneet ja voi kauhistus, joku oli laittanut kummituksen keskelle Helsinkiä. Pronssinen ihmisfiguuri oli niin pelottava, että se oli pakko haukkua kunnolla. Onneksi on frolicit keksitty.

Kotiin saimmekin hyvin väsyneen reissulaisen. Joka huokaili ilmeisen onnellisena. Maailman valloitus on tällä erää ohi, saas nähdä miten lokakuun viikon hoito onnistuu. Tosin paikka ainakin näillä näkymin on sen verran mieluisa ja riehakas, että välttämättä yhtä kohteliasta ja rauhallista käyttäytymistä on ihan turha edes haaveilla. No saa nähdä.