Vaikka eilen sanoinkin miehelleni, että ihmeen hyvin tuon pennun kanssa menee, luulin sen ottavan hermojen päälle paljon enemmän. Periaatteessa kaikki perusjutut toimivat, koira pysyy kiitettävästi aitaamattomalla pihalla, ei enää pureskele ihmisiä. Ei edes poikaani, paitsi riehuuttamisessa, joka on kyllä kiellettyä poikani suunnalta muutoinkin. Ei vedä hihnassa, kulkee metsässä hienosti lähellä Remosta huolimatta, joka metsän itsevaltiaana huitelee välillä missä sattuu (kuuloetäisyyden mitalla) ja toisia ihmisiä ja koiria kohtaan Aksu osaa käyttäytyä ihan hyvin. Ei edes komentele meitä enää.

Mutta. Kaikessa on aina mutta. Miksiköhän niin. Meillä mutta tulee esiin kolmessa asiassa. Ensinnäkin Aksun mielestä hän on kissa. Tai ainakin hänen pitäisi olla. Kissat kun saa syödä ihan jatkuvasti silloin, kun niitä huvittaa ja Aksu kun ei vielä osaa hypätä pakastimen päälle, joten Aksun mielestä hänet pitäisi nostaa sinne. Ja toiseksi, Kissat pääsee koska tahansa pihalle, eikä niitä kutsuta sisälle koskaan. Tätä etenkin jälkimmäistä vääryyttä Aksu ei välillä ymmärrä, jos kerran kissatkin niin kyllä hänkin.

Joten silloin nöyryytetään.
Olen ottanut tavaksi sen, että jos pihalla ei kerran totella sisälle tulokäskyä niin sitten kannetaan kainalossa kotia. Enää emme voi nimittäin jättää pentua pihalle yksinään, se on liian suuri palkinto, juuri sitähän Aksu haluaa ja sitä paitsi kerran hänet on talutettu naapurista ja junaradan seutu on liian mielenkiintoista aluetta, joten riskiä ei voi ottaa. Mutta tuo kantaminen, kuinka julmaa. Siinä ego kärsii. Maansa joutuu myymään ja entä jos joku näkee. 

Ja lisää nöyryytystä.
Nykyään kun ei edes Remoa saa komentaa. Ei ihmisten hermot kestä sitä haukkumista, etenkin kun tulos on vain se, että Remo kyllästyy toisen haukkumiseen ja antaa periksi. Kyllä pienen ego taas joutuu koville, kun aikuinen tulee ja ottaa kuonosta kiinni. Siis jotakin niin katalaa, selättämisen, komentamisen, pois kääntämisen tai kantamisen vielä ymmärtäisi, mutta että kuonosta. Vaikka se ei satu, kun eihän kakaraa tarvitse kuin hellästi pitää se vie kaiken itsetunnon. Ja vielä toisen edessä, Remokin näkee. Silloin jälleen haluaisi koko pentu valua maanrakoon.

Eikä tämäkään nöyryytys riitä.
 Silloin kun hieman seiniä haluaisi pureskella, silloin, kun Remon ruoka haluttaisiin syödä. Silloin, kun marketti on auki ja vähän käy ostamassa pojan säärisuojuksia, lattiarättejä tai kissanhiekkalapioita. Tai silloin, kun pöydältä viedään omenapusseja, voiveitsiä tai jotakin muita aarteita. Nimittäin sitten vielä luetaan lakia. Ei sitä voi pieni ymmärtää, kun kaikki kiva kielletään ja luetaan lakia, eihän niin saa tehdä. Miten pentu voi koskaan kasvaa hyväksi aikuiseksi, jos tuollain tuijotetaan ja pidetään kiinni ja puhutaan julmia.

Mutta onneksi kaiken nöyryytyksen jälkeen silti näytetään, että kyllä sitä tykätäänkin, hieman kehutaan ja hellitään. Muutoin tulisi itku. Ja aikuisen oikeasti, haluaisin vain tietää, miksi ihmeessä yksi komento ei toimi kuin yhdenlaisiin temppuiluihin. Eikö olisi helpompi, jos voisin esimerkiksi lukea lakia myös ulkona ja käskeä toisen uudestaan sisälle. Tai voisin vain kainalossa kantaa pojan pois, kun on varastanut jotakin. Mutta kun se ei toimi niin. Silloin rangaistus ei tunnu pennusta rangaistukselta ja ulkona senkun sanot ihan mitä vain, ihan vaikka nostat etutassuista ylös, ei tunnu miltään tai jos varastaessa kannat kainalosta niin takaisin mennään, kiva leikkihän se on.

Onneksi tässäkin tulee mutta. Sillä nämä ihanat nöyryytykset ovat vain pieni mausteinen lisä arjessamme, ei siis ainakaan vielä arkipäivää. Olen hieman toivonut, että kun nyt käymme läpi kaikki kataluudet ja hieman niistä jopa opimmekin, niin ehkä vain ehkä murrosiässä meillä on helpompaa, kun toinen jo tietää mitä saa tehdä ja mitä ei. Jos se iskoistuisi tuonne aivokoppaan asti.

Mutta aina pitää johonkin positiiviseen lopettaa. Tällä kertaa paikalla oloon. Nimittäin minä saan jo laskea ruokakepon lattiaan asti ja ehdin jopa antaa luvan istuvalle pennulleni. Ja maahan olossa saan laskea luun tai herkkupalan lattialle asti, ennenkuin sen kimppuun hyökätään. Luulen, että se on Aksulle todella iso saavutus, silloin joudutaan tekemään mielettömän paljon töitä. Ja se onnistuu!!! Tosin kauas on vielä matka Remon kärsivällisyyteen, Remon pravuureita on aina ollut se, että voin laittaa vaikka makkaran sen tassujen päälle maatessa ja voin jopa poistua paikalta ja kutsua pojan luokseni ja niin jää makkara syömättä. Mutta tässä nähdäänkin ahneen ja nirson ero.