Painottaen jälkimmäistä sanaa.

Eräs ohjaajistamme (alkaa hieman mennä noista neuvoista sekaisin) kehoitti opettelemaan leikkimään koiran kanssa ilman apuvälineitä käyttäen vain omaa kehoaan ja ääntään. Kuulemma koira luottaa silloin omistajaansa ja uskaltautuu leikkimään. Viimeistä en allekirjoita, nimittäin pojan kanssa jo pelkästään peppuaan heilutellen riehaannutaan, mutta kunnioitusta ei sitten ole pätkääkään.

No kokeiltiin sitten kuitenkin. Aluksi minun yrittäen innostaa poikaa Aksu alkoi haukkumaan aivan kuin se olisi sanonut. Hei nyt lopetat, sä oot seonnut ja palaa entiselleen. Sitten pikkuhiljaa se tajus, että hei toi on tosissaan hakemassa mua leikkimään, JEE! Ja sitten se repiminen ja pureminen alkoi. Pentu oli tosissaan käyttäytymässä minua kohtaan aivan samalla tavalla kuin Remoa.

Tosi hienoa, haukkuvan ja purevan koiran minä halusinkin. No ei sellaista voi sallia, olkoon ajatus vaikka kuinka hieno tahansa. Nyt sentään saan innostettua pojan, se on sitten sitä, että toinen tulee puolittain syliin painautuen kiinni, nuolee naamaa häntä heiluen ja on aivan ihastunut. Silloin sanotaan, että hei jee, sä huomasit mut, mä tykkään susta. Ja täytyy sanoa, mä tykkään tuollaisesta paljon enemmän.

Olen tullut siihen tulokseen, että minä en osaa tuohon vauhtia ja innokkuutta saa ja jos joku menee metsään sen takia, että toinen on rauhallinen niin sitten menee. Ei kai me nyt niin tosissaan olla treenaamassa, että sekunteja aletaan laskemaan. Oikeastaan minun tavoitteeni noissa treeneissä on se, että yhdessä kuljetaan, saadaan koira tottelevaiseksi ja hieman tuota energiaa ja kekseliäisyyttä siirrettyä mukavaan toimintaan. Ja tietty se yksi vielä, jos joka vuosi saataisiin yksi pelastuskoirakoe suoritettua ihan vaikka sen takia, että ei tarvitsisi maksaa 40 euroa vuodessa...

Ja kyllähän sitä innostutaan rapsutteluihin ja Aksu hetkuttaa peppuunsa (äidiltä opittua) sekä ääntelee omalla tavallaan, se ei ole Remon tapaista kehräämistä, eikä vinkunaa tai ulinaa eikä missään tapauksessa haukkumista se vain on sellaista apinamaista nautinnollista uikutusta. Nämä hetket tulevat kotiin tullessa. Silloin Aksu sanoo: voi sitä elämää, vihdoinkin sä tulit. Mulla on ollut ikävä!

Ja sitten nuo aamut, ensimmäinen herätys on miehen palatessa aamulenkiltä. Sitä tullaan iloisen märkänä aamukasteesta herättämään ja jos aamuväsyneenä jostain syystä en jaksa nousta niin Aksu rojahtaa viereeni odottamaan, ja anna armias, jos liikahdan vähääkään niin taas innostutaan, jee joko nyt. Miten joku voikin olla aamusta asti pirteä, raivostuttavaa. Olen niin tottunut tuohon hoffimalliin, kun minä nousen toinen hieman nostaa päätään ja toteaa okei kai se on sitten noustava ja se tulee rauhallisesti nostaen päänsä syliini ja voimme siinä hetken olla hiljaa ennen touhotusta. Ei vaan kyllä Aksukin on jo hieman tottunut minun mateleviin aamuihin, mutta että se pääsisi tuohon samaan. Nou way.

Tässä tuli mieleen, että koira saa kummallisesti useita eri sävyjä ääneensä, jo pelkästään haukkumisääniä on lukuisia. Innokas, hälyyttävä, komentava, terhakka jne. Ja sitten nuo muut äänet. Ehdottomasti hauskin on työkalujen kanssa leikki. Silloin miettii, että onkohan Aksun suvussa sittenkin apinan verta. Sitten on tuo nautinnollinen ääni, Remon kanssa leikkiessä ärinä ja purina, perinteinen ulvonta hieman eri variaatioilla ja tempoilla (musikaalinen poika), satuttaessaan vinkaisu, vikinä tai suoraa huutoa. Ja mitä muuta vielä.

Kyllä koirat keskustelee muutoinkin, jo pelkästään korvien asennoilla, hymyllään, ruumiin asennoilla on eri merkityksensä. Tuo on muuten hauska nuo korvat, normaalisti meillä on riippuvat korvat, mutta havahduttua jotakin varten niistä tulee puolipystyt, sitten innostuttaessa ne ovat täysin pystyssä ja joskus jopa toinen on puoli pysty ja toinen täysin pystyssä. Ja sitten tuo taaksepäin kääntynyt korva ja vielä luimistelu. Hoffin elottomien korvien jälkeen on ollut hauska seurata muutoksia. Pitäisi joskus ottaa valokuvia.