Niin se menee kunnolla. Juu taas oli tiistai ja tokokoulutus. Ihan oikeasti näin jälkeenpäin sitä ei jaksa muuta kuin...

Juu käytiin sitten tunnin lenkillä ennen treenejä, meillä kun on sitä luppoaikaa ja Aksulle tekee hyvää päästää hieman paineita ennen keskittymistä. Lenkillä tajusin, että on tainneet seisomisharjoitukset tepsiä, hienosti seisoo, mutta kun olemme niitä ja seuraamista treenanneet, niin kakara ei enää tiennytkään mitä on maahanmeno. Kyllä sitä sentään perusasennosta osattiin maahan mennä, mutta kaikki muu oli ihan hepreaa. Eli siinä sitten se varma ja kaunis pysähtymätön liikkeestä maahan meno oli. Kankkulan kaivossa. Sitä sitten hieman jahkattiin ja kyllä se sieltä nahkeasti tuli, mutta kertausta jälleen. Ja nyt pitäisi muistaa, että Aksu on nuori koira, se ei ole sisäistänyt liikkeitä niin hyvin, että ne voitaisiin unohtaa muutamaksi päiväksi ja hioa jotakin muuta osiota. Mutta no...

Tulipahan lenkillä sitten muutakin, sillä kuin ollakaan minun suuntavaistollani ja hyvällä ajantajullani tajusin olevani kahtakymmentä minuuttia ennen treenejä olevan melkoisen matkan päässä treenipaikasta. Siinä sitten kuljettiin haipakkaasti, kun vielä olisi pitänyt hengähtää ennen tokoilua. Ja p..skat, tulimme myöhässä ja siinä sitä sitten suoraan riviin ja töihin.

Juu aloitettiin luoksetulolla. Jälleen meidän vahvuuksia, mutta nyt ei Aksu tullut edes kauniisti sivulle ja kaikki oli niin epävarmaa. Pari kertaa kokeilin ja yritin jopa toista innostaa reippaalla seuraamisella. Niin ei koira toimi lainkaan, kunnes tajusin syyn. Minulla oli jäänyt aurinkolasit päähän, ne kun poisti niin johan muuttui sävel. Hyvin menee.

No onneksi paikallaan makuu onnistui hyvin. Vieressämme oli hemaiseva tyttökoira ja voi että sitä olisi halunnut mennä katsomaan. Nenä pitkällään pieni vinkuna päällä sitä Aksu haikaili neidin perään, mutta malttoi pysyä paikoillaan. Hieno juttu, mutta silti olisi pitänyt rauhoittua, entä jos olisin ollut oikeasti kaukana 2 minuuttia. Muut menikin sitten ihan ok, olipa kauniita käännöksiä, osa ilman nameja pelkällä kehumisella. Motivaatio pysyi yllättävän hyvin. Ilmeisesti sen treenaaminen oli sittenkin kivaa.

Mutta sitten harjoittelimme ensimmäisen kerran täyskäännöksiä vasempaan kääntyen. Okei, nopeasti tuo (ja minä) tajusimme miten homma menee, mutta sitten tuli iso, iso mutta. Vasempaan kääntyminen koiran kiertäessä takaa. Ei mennyt jakeluun, kyllä sitä näytettiin, harjoiteltiin, mutta ei. Aksu jo kyllästyi, mutta kyllä se kirkas valo syttyi viimein, että näinhän se menee. Ymmärtäähän pienen koiran tympiintymistä, kun ohjaaja ei tajua mitään. Tulipa hyvää aivotyötä minullekin...

Juu, että ilta sitten loppuisi oikein rattoisasti ja pikkuhiljaa fiiliksetkin oli koholla kuitenkin melko hyvin onnistuneiden treenien johdosta niin minulla kilahti päässä ja kovaa. Nimittäin olemme lenkillä harjoitelleet tunnollisesti ohittamista. Kun kerran se on vaikeaa, istutan Aksun tiukalla käskyllä vierelleni ja odotamme, että koira menee ohi. Se on ainoa keino, jolla tällä hetkellä saan Aksun kuriin. Se kun rakastaa kaikkia nelijalkaisia. Meidän säkällä niitä ei mene edes Tampereen vilkkaimmalla alueella. Sitten treenien jälkeen näin, että jess tuolta tulee pikkuinen mäyräkoira. Nuo pikkukoirat on melko haastavia tapauksia, mutta hyvää treeniä.

Joo, Aksu sivulle istumaan, odotamme hyvissä ajoin, ennen kuin koira tulee lähelle. Kunnon tapaus, huutaa kuin hyeena ja riuhtoo kunnolla. Vanhempi mies valittelee jo kaukaa, sitä, että koira on pelännyt siitä lähtien, kun saksanpaimenkoira ärähti kunnolla. Minä olin hiljaa ja toivoin, että lähtisi menemään. Lähelle tullessa mies kysyy onko se tyttö vai poika. Vastasin poika, mutta ei saa tulla tapaamaan, koska harjoittelemme ohittamista. Koira on siinä vaiheessa metrin päässä, kun omistaja hihkaisee, no mepäs tulemme moikkaamaan. Toistin, että älä tule, meidän täytyy harjoitella kisoja varten. Aksu käy jo kuumana, kerran yritti lähteä, mutta tiukalla käskyllä istui uudelleen, mutta jatkoi pientä vinkunaa.

Ja tietysti tuo mies pysähtyi lähellemme (edelleen mäyris riuhtoi ja pyrki Aksun luo) ja mies alkoi juttelemaan, niin kyllä minäkin joskus kisasin vanhalla koirallani, hyvähän tapa se on. Minä vain tokaisin, on se, mutta tämä nyt on kuule nuorelle koiralle vaikeaa olla käskyn alla. Miehellä ei ollut mikään kiire, en tiedä kävikö hän hitaalla vai ei. Siinä tuo vain seisoi. Yritin vihjata, että olemme harjoitelleet melko vähän ohittamista, kun meillä maalla ei ole koiria. Siinä vaiheessa miehen päässä syttyi, ai mistä päin te olette. Kohteliaana vastasin, että Kangasalta, johon mies vastasi mistä sieltä, vastasin hyvin kylmästi Asemalta ja kirosin sitä, että en yksinkertaisesti kehdannut sanoa, että painu nyt menemään. Mies innostui. Hei minulla on tuttu siellä, tunnetkohan sinä, sillä on sellainen ruskea koira.

Aksu ei enää tässä vaiheessa kyennyt olemaan paikallaan johon ärjäisin poikaparalle, että nyt paikalla ja vaadin viereen. Siinä vaiheessa mies kai tajusi, että minulla palaa hermot ja tosiaan en kaipaa seuraa. Hän alkoi puhelemaan koiralleen, että mennään me pois, jotta saavat rauhassa harjoitella. Siinä ne köpötteli rauhassa, koiran maata haistellen ja me odotimme paikoillamme, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa ilman, että kakara viuhtoo minne sattuu.

Loppu viimein taisi Aksukin tajuta, että nyt on pare olla kunnolla. Mutta hei mitä minä olisin voinut tehdä? Jos kerran yritän saada tuohon kakaraan edes jotakin johtajuutta, niin en voi vapauttaa sitä riekkumaan koiran perään. En, koska olemme ottaneet säännöksi, että jos riuhtoo toisten koirien perään pysähdymme odottamaan ja jatkamme matkaa vasta kun käyttäydytään kunnolla. Meillä kun muutoinkin meno on taas sitä, että Aksun mielestä minä olen häntä varten eikä Aksu minua varten. Yritä siinä sitten olla johdonmukainen ja kärsiä tuollaisia ihania ihmisiä.