Tänään oli ensimmäiset rauniotreenit ja ne nyt ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Nimittäin menin tölväsemään polveni ja vielä ennen Aksun treenejä. No sain sentään luvan ottaa pienet treenit herran kanssa, pari maalimiestä, joista ensimmäinen varma nakki ja loistavaa suoritusta ja toisen menin itse mokaamaan ja kunnolla.

Lähetin Aksun aavistuksen liian alhaalta ja herra lähti täysin päinvastaiseen suuntaan, annoin hetken mennä ja kun en kuullut enkä nähnyt mitään niin huusin takaisin. Eikä mitään. Kävelin ylös ja kun en kerran löytänyt edelleen niin olin varma, että jo Aksu karkasi. Karjaisin kovaa ja sieltä poika nöyränä tuli. Ohjaaja vaan sitten totesi, että menit kutsumaan koiran siinä vaiheessa, kun se oli tullut maalimiehelle. Ei kun uusi lähetys, hieman Aksu oli ihmeissään, mutta meni minne pitikin ja pienen epävarmuuden jälkeen ilmaisi oikein. Oli kuulemma juuri alkamassa haukkumaan, kun kutsuin. Voi meidän poikaa. Se kun oli lähtenyt kiertämään koko alueen ja saanut hajun aivan kentän toisesta kulmasta ja edennyt suoraan maalimiehelle. No mokia sattuu.

Eniten olen ylpeä pojasta, joka luotti minuun sen verran, että kun näki minun olevan kipeä ja haistoi veren niin parin kyselyn jälkeen kykeni keskittymään kentälle menoon ja työskentelyyn ilman huolea minusta. Ja toinen vielä tärkeämpi, meidän tullessa autoon oli parkkialueen reunassa kiimainen narttu eikä Aksu tuntunut menevän siitä sekaisin. Ehkä me selviämme kasvattajapäivistä kunnialla.

Niin ja minun polveni, seitsemän tikkiä, haava polvilumpioon asti auki. Rauniot ovat vaarallinen paikka, tosin ihmiset nyt yleensä pelkäävät koiriaan.